Kategoriat: Muu kirjoitus
2/05
Sairaanhoitaja kirjoitti Pohjalaisessa ke 23.2. hoitajien tilanteesta. Hän kertoi jutussa asioita, jotka ovat tiedossa sekä hoitoalan ihmisille, potilaille, päättäjille että meille omaisille. Hoitajia on liian vähän; heillä ei ole riittävästi aikaa huolehtia potilaista.
Eräs ystäväni on muualla päin Suomea hoitajana sairaalassa, ja hänen viestinsä ovat samanlaisia. Ei ehdi syödä eikä vessaan tahdo itse keritä ollenkaan. Kotona muistaa kuinka jokin asia jäi tekemättä vain syystä että piti juosta kieli vyön alla työajan alusta loppuun.
Ihmisen on vaikea mennä toisen asemaan; kuvitella millaista on maata märissä vaipoissa, sänky märkänä, ruuat ehkä sylissä tms. Se mitä emme ole kokeneet ei meitä terveitä yleensä kiinnosta enempää kuin voivotuksen verran. Miltähän tuntuu odottaa vaikkapa tunti kovissa kivuissa, kun hoitajaa ei kuulu! Jälkimmäisen mieheni koki jokin vuosi sitten kirurgisella osastolla yöllä, kun piti saada kipulääkettä kovaan tuskaan, mutta hoitaja ei yksinkertaisesti ehtinyt valmistaa ja tuoda lääkettä. Mieheni ei ole vuosiin kyennyt soittamaan soittokelloa, ja hän olisi kuollut ilman omaisten läsnäoloa muutaman kerran. Joillakin osastoilla saattaa olla löysempää välillä, mutta kuka siirtyisi väliaikaisesti rehkimään toiselle osastolle, vaikka siellä olisi kuinka kiirettä, jos kerrankin saa ottaa löysemmin. Sitä paitsi siihen pitäisi varmaankin olla luvat ja pykälät, että niin voisi edes tehdä.
, missä mieheni on nyt hoidettavana, antaa hyvän hoidon. Hoitajat ovat ystävällisiä ja yrittävät olla kiireettömiä, vaikka näkee, että heillä on välillä tuli hännän alla. Mieheni avunsaanti on hoitajien muistin ja säännöllisten kiertojen sekä mieheni yskimisen varassa. Kun ei ole soittokelloa, oven on oltava auki, että yskiminen kuuluu käytävän päästä kansliaan asti. Mieheni ei pysty puhumaan - hoitajien siis täytyy osata tulkita tällaisen vaikeasti sairaan henkilön tarpeita. Hirvittää ajatella, että hoitajat vielä vähenisivät. Potilaat ovat huonokuntoisia, ja hoitajilta vaaditaan paljon, että heidän terveytensä kestää.
Kuolevien omaiset kaipaavat hoitajilta rohkaisua. Kun läheisen matka päättyy, hoitajan läsnäoloa voidaan tarvita. Riittääkö sellaiseen aikaa kun työtä on liikaa? Ja me pitkäaikaissairaiden omaiset kaipaamme myös milloin mitäkin, kun omaistamme käymme katsomassa. Hoitajien on oltava monena, mutta arvostuksen puutteesta kertoo se, ettei heitä ole riittävästi sairaaloissa.
Kukahan minua hoitaa kun sairastun? Luulen että monikin miettii sitä omalla kohdallaan. Vai hoitaako kukaan?
Paula Hakkola; Vaasa