Kategoriat: Muu kirjoitus
4/97
Luin kerran naisesta, jonka mies ei sallinut kristityn vaimonsa osallistua seurakunnan toimintaan. Naisella oli kuitenkin palveleva mieli, ja hän keksi keinon, kuinka voi toteuttaa kutsumustaan.
Kun mies lähti töihin, lapset tarhaan (tapahtui Englannissa), niin vaimolla oli pari tuntia omaa aikaa. Kyläily ei ollut kiellettyä, joten hän meni milloin kenenkin tuttavansa luo tai naapuriin, jolla tiesi olevan paljon työtä tai huolia. Joskus hän ulkoilutti koiran, joskus lapset. Toisinaan hän silitti pyykkivuoren - mitä nyt kenenkin kodissa oli tekemistä.
Hänen ystävänsä kokivat, että nainen tuli kuin tilauksesta juuri sopivaan aikaan päivän pelastajaksi, ja häipyi kun työt oli tehty.
Olisiko tässä itua meille, jotka niin helposti sanomme: "Pyydä vain kun tarvitset apua!" Sitten jos ystävä rohkenee joskus sitä apua pyytää, meillä ei olekaan aikaa tai voimia tai edes halua juuri silloin (kaikkea sitä tuleekaan luvanneeksi!) Tällainen lupausapu lämmittää kyllä mieltä, mutta jos se on katteeton, ei siitä ole iloa.
Teot puhuvat enemmän kuin tuhat sanaa.
Paula Hakkola