Kategoriat: Muu kirjoitus
5/04
Vielä jokin aika sitten oli keskimääräistä että perheenjäsenet viettivät aikaa kotona. Vaikka televisio tuli 60-luvulla koteihin sitä katsottiin kuitenkin yhdessä. Kyläily oli yleistä. Kun perheellämme ei ollut vielä autoa, isä tilasi taksin ja sillä mentiin. Kaikki olivat mukana. Vastaavasti meillä vieraili perheitä.
Nykyisin useissa perheissä perheenjäsenillä on oma tv huoneessaan. Eräs alle kouluikäinen sanoi että mää en saanu kattoo yhtä ohjelmaa niin mää menin omaan huoneeseen ja kattoin sen omasta teeveestä! Harvoin kyläillään yhdessä; perheenjäsenillä on omat kaverit. Puolisot menevät eri suuntiin ( onko yhteisiä ystäviä? ). Kyläily on lähes loppunut kun on yhdistykset ja harrastukset: monissa perheissä ei ole yhtään iltaa jolloin kaikki olisivat kotona. Hirmuinen kiire on ihailtavaa! Kunnon ihmiset ovat koko ajan menossa.
Lepo ja löhöily ovat saavuttamattomia tavoitteita ja unelmia nykyihmiselle. On mahdotonta olla tehokas ja menevä jos pitää lomaa tai on vain. Miten tämän kaiken voisi saada? Ei mitenkään. Kaikkea ei voi saada. Yritystä on kuitenkin hirmuisesti!
Miten kova vauhti ja toisaalta levon tarve mahtaa vaikuttaa käyttäytymiseemme? Olen huomaavinani että muutosta on todella tapahtumassa. Ei ehditä pysähtyä. Elämä kiitää ohi. Sairaudet ja kolhut ovat ihmiselle pysähtymismerkkejä mutta näitä merkkejä ihminen ei näe. Empatia ja toisen huomioon ottaminen käyvät yhä harvinaisemmaksi. Lähimmäisenrakkaus puuttuu. On vaikea asettua toisen asemaan kun on niin kiire. Yhä useampi ei tule kuulluksi eikä nähdyksi. Nuorten häiriökäyttäytyminen lisääntyy, että joku huomaisi. Negatiivinen huomiokin on parempi kuin ei huomiota ollenkaan. Vaikka ihminen on muka esivanhempiaan viisaampi, niin tunne-elämä ei ole muuttunut sitten luomisen: edelleen ihminen tarvitsee lihaa ja verta jolle voi kertoa kuulumisiaan. Tietokone tai kännykkä ei poista ihmisen tarvetta tulla nähdyksi, olla tarpeellinen ja toista tarvitseva.
Edesmennyt ystävämme totesi että on kaksi asiaa joilla on merkitystä kun kuolema lähestyy: vain suhde Jumalaan ja ihmissuhteet merkitsevät jotain. Rahalla ja omaisuudella ei ole merkitystä. Ne haalistuvat ja menettävät arvonsa. Kuolemaa ei oteta huomioon. Ja kuitenkin on vain askel meidän ja kuoleman välillä.
Kunpa osaisimme vielä välittää toisistamme! Elämätön elämä on pahinta: puuttuu kontakti itseen ja toisiin ihmisiin. On touhua mutta ei elämää. Elämä Jumalan yhteydessä antaa syvimmän tarkoituksen koko ihmisen olemiselle. Meille on annettu kaikille yhtä paljon aikaa vuorokaudessa. Miten sen sitten käytämme, mitkä ovat arvomme - siinäpä kysymys!
Paula Hakkola