16.1.2005
Elokuussa 2001 Ari joutui vakavaan tilanteeseen. Sitä ennen olin yrittänyt koko vuoden saada hänelle apua. Hänellä oli tällöin jo ns. peg-ruokaletku mahalaukkuun suoraan. Se oli vuotanut verta kauan aikaa. Se ei saisi vuotaa, vaan letkun ympäristön pitäisi olla kuiva ja siisti. Ei ollut.
Muistan kun kävin joskus jopa kaupungin sairaalan osastolla näyttämässä veristä lappua, ja kerroin, että letkun juuresta tihkuu verta. (Ari oli noihin aikoihin paljon kotona, koska tein myyntityötä iltaisin syystä, että halusin olla Arin kanssa.) Ei kuulemma vuotanut paljon. Mitäs siinä maallikko tekee? Ei osaa tehdä mitään muuta kuin yrittää uskotella itselleen, että kai sitten kaikki on hyvin kun niin sanotaan.
Ko. letku oli ollut toista vuotta. Se pitäisi vaihtaa n. kolmen kuukauden välein. Ei vaihdettu kun en osannut vaatia, ja kun letku ei mennyt tukkoon. Kyllähän lautasetkin tiskataan aika usein - miksei sitten mahaan menevä letku tarvitsisi vaihtoa! Lääkäri sanoi että letkua ei vaihdeta, koska se vetää. Vuotaminen oli vähäistä kuulemma. Onneksi tuo onneton letku meni rikki ulkopuolelta, niin että vaihto tuli pakolliseksi. Hoitaja sanoi että hänkin sen voisi vaihtaa, mutta kun heillä ei satu olla sellaisia kaupungin sairaalassa. Niinpä Ari vietiin keskussairaalaan.
Lääkäri yritti vaihtaa letkun, mutta sanoi että siellä on jokin este; vaihdetaan leikkaussalissa seuraavana päivänä. Tällöin olikin vuorossa vähän Korkeampi Lääkäri joka oli sitä mieltä, että pikku juttu. Ei tässä leikkaussaleja tarvita.
Minä seisoin Arin jaloista kiinni pitäen rukoilemassa, kun em. lääkäri yritti tukkia uutta letkua mahalaukkuun. Ei onnistunut. Hän alkoi krökytä aina vain paksummilla muovipuikoilla reikää isommaksi. Välillä yritti aina ruokaletkua mutta ei mahtunut. Ariin otti kipeää ja minä rukoilin kuin heikkopäinen. Viimein hän sai reiän niin isoksi että ruokaletku meni, ja hän totesi että eiköhän se ole niin kuin pitää. Ari oli aivan poikki ja nukahti. Ajattelin että onpa hän väsynyt. Tulehdus alkoi kai jo!?
Seuraavana päivänä Ari oli yksin huoneessaan kahden oven takana. Hoitaja laittoi ruuan tippumaan Arin uutta ruokaletkua pitkin. Arin äiti oli huoneessa, onneksi. Kun hoitaja lähti, Ari heräsi ja alkoi huutaa kauhistuneena: "Kipiääää!!" Ari ei saanut puhutuksi noihin(kaan) aikoihin mutta tuska oli niin hirveä että äänikin tuli.
Anoppi hälytti henkilökuntaa paikalle, ja lääkäri sai selvitettyä että ruoka meni vatsaonteloon. Hoitaja soitti sanan minulle anopin kehotuksesta, ja sain naapurin miehen viemään itseni sairaalaan. Auto oli huollossa silloin, ja totta kai olin aika tolaltani. Luulin että auto on varastettu ennen kuin muistin sen olevan huollossa...
Kun menin Arin tykö hän makasi silmät selällään, hiki kasvoilla. Luulimme että hän kuolee. Sain kysyttyä häneltä, onko meidän välillä kaikki anteeksi annettu ja hän sanoi on. Sanoin että käy kuinka käy, hän on turvallisissa käsissä. Jumala tietää mitä tapahtuu. Jätimme hyvästit toisillemme ja Ari vietiin leikkaussaliin.
Istuin käytävällä toista tuntia Arin vanhemmat ympärilläni. Luin Raamattua. Rukoilin. Luovutin Arin Jumalalle. Sanoin: "Jos meidän yhteinen tehtävämme on tehty, ota Ari pois kärsimästä. Hän on valmis lähtemään ja on niin kipeä ja sairas. Mutta jos sinulla on hänelle vielä tehtävä, niin tiedän että hän selviää."
Luin Raamattua. Edessäni oli psalmi 41. Luin siitä: "Herra varjelee häntä ja pitää hänet hengissä. Maassa ylistetään hänen onneaan, etkä sinä anna häntä alttiiksi hänen vihollistensa raivolle. Herra tukee häntä sairaana ollessa. Hänen tautivuoteensa sinä kokonaan muutat."
Sanoin Herralle: "Ymmärränkö minä oikein, että sinä aiot parantaa Arin tästä? Hän selviää tästä?" Laitoin päivämäärän raamattuuni: 8.8.01 ja sitten kysymysmerkin. Sitten viivasin kysymysmerkin pois. Sanoin: "Minä uskon että sinä lupaat sen tässä tehdä."
Lääkäri tuli sitten ja otti minua hartioista kiinni. Hän oli uskova lääkäri, se joka oli aikonut viedä Arin leikkaukseen jo alun perin. Hän sanoi, että ruoka on mennyt vatsaonteloon, sitä on puhdistettu, letkulle on tehty uusi reikä ja asennettu se. Toinen letku on niin kauan, että töryt vatsaontelosta vuotavat ulos. Arin tulehdusarvo (joka terveellä on alle 10), oli jotain 340 tms.
Ari pysyi hengissä. Lähes viikon olin sairaalassa yötä päivää. Olin niin paniikissa, että arvelin henkilökunnan ottavan Arin hengiltä jos en vartioi häntä. Ei tullut mieleenkään ottaa rennosti ja luottaa vain Jumalaan. Olin poissa tolaltani. Viimein eräs hoitaja komensi ystävällisesti minut kotiin, sillä lasten koulu alkoi sinä päivänä, ja he olivat olleet keskenään tämän ajan.
Tein sitten potilasvahinkoilmoituksen erään hoitajan kehotuksesta (itsekin aioin sen tehdä), koska ilmeinen hoitovirhe oli tehty muidenkin mielestä. Ei tarvinne sanoa, että se syksy oli rankka. Ari ei saanut 10 päivään muuta kuin vettä letkun kautta. Hänellä oli nälkä, vaikkei yleensä ole ikinä. Menin suoraan sairaalasta työpaikalleni, jossa eräs hoikka nuori nainen oli dieetillä. Ja Ari ei saanut ruokaa vaikka oli nälkä.
Parin kuukauden kuluttua Ari siirrettiin kaupungin sairaalaan. Siellä hoitaja luuli, että Ari on ollut palvelutalolla letkun vaihdon jälkeen. Kerroin että samalla letkureissulla ollaan vielä. Kun osaston lääkäri kuuli Arin sairaskertomuksen, hän sanoi: "Olit oikeassa; letku olisi pitänyt vaihtaa!"
Viimeinen näytös edelliseen kertomukseen esitettiin seuraavana kesänä. Lähes vuosi oli kulunut letkun vaihdosta. Meillä oli kihlapäivä ja odotin Aria kotiin invataksilla. Posti tuli ja sen mukana päätös potilasvahinkokeskuksesta. Siinä sanottiin, että mitään virheitä ei ole tehty, mitään ei korvata.
Menin lähes pois raiteiltani, ja kuinka ollakaan, aloin syyttää Jumalaa! Mitä tämä tämmöinen on! Ei muka ole tehty virhettä vaikka melkein tapetaan ihminen! Vähitellen rauhoituin ja aloin kuulla Jumalan puhetta. Hän kysyi, olenko luvannut sinulle korvauksia? Olenko luvannut oikeutta sinulle ja ihmisten hyväksyntää?
Aloin ymmärtää. Ahaa! Jumala on pitänyt sen minkä on luvannut. Hän on pitänyt Arin hengissä. Ari voisi olla kuollut. Mutta hän on hengissä, koska Jumala lupasi sen! Jumala on pitänyt kaiken mitä on luvannut, ja Ari on tulossa kotiin viettämään kihlapäivää kanssani!
Ps 66: 10-12, 16-20
10-12: Sinä, Jumala, olet koetellut meitä, olet sulattanut meitä, kuten hopeaa sulatetaan. Sinä veit meidät verkkoon, panit kuorman lanteillemme. Sinä annoit ihmisten ajaa päämme päällitse, me jouduimme tuleen ja veteen. Runsauteen sinä meidät kuitenkin veit.
16-20: Tulkaa, kuulkaa, kaikki te Jumalaa pelkäävät, niin minä kerron teille, mitä Hän on sielulleni tehnyt. Minä huusin häntä suullani, ja ylistys tuli kielelleni. Jos minulla olisi vääryys sydämessäni, ei Herra minua kuulisi. Mutta Jumala kuuli minua ja otti huomioon rukoukseni äänen. Kiitetty olkoon Jumala, joka ei hylännyt rukoustani eikä ottanut minulta armoaan.