Minä ja elämäni
Oma tilanteeni

Miten tähän on tultu? Olin hyvin mustavalkoinen nuorena. Sitä kohtaa minussa on eniten koulutettu ja muutettu. Jumalalla on minussa loputon työsarka, kun hän hioo ja muokkaa minua. Hän on uskollinen eikä jätä kesken kättensä työtä.

Kerran olin ammatinvalinnanohjauksessa. Sain osuvan arvion itsestäni: käsitykseni taidoistani ja kyvyistäni oli huomattavasti todellisuuden yläpuolella. Kasvettuani kovassa työssä sekä tapellessani kolmen veljen kanssa sain vahvuutta ja rohkeutta. Ilman lastentarhanopettajakoulutusta minulla olisi ollut raskaampaa, sillä olen vastannut käytännössä pääsääntöisesti yksin lapsistamme. Tosin minkäänlainen koulutus ei mielestäni auta omien lasten kasvatuksessa ellei ole käynyt läpi ja kohdannut omaa lapsuuttaan ja kipujaan.

Olen perinyt isältäni voimakkaan luonteen. Rehellisyys ja työnteko juurtui selkärankaani jo lapsena. Ilman lujaa luonnetta minun olisi ollut mahdotonta selvitä avioliiton aikaisista haasteista. Äitini puolestaan on todella sosiaalinen. Äitini isä jo aikoinaan kuljetti kylän pappoja asioilla, vaikka oli vaikeasti sairas itsekin. Kun hänellä oli auto alla, hän oli onnellinen. Äiti ja minä olemme samanlaisia. Ihmissuhteeni ovat tärkeitä minulle.

Oltuamme naimisissa Arin kanssa pari vuotta tulin uskoon, vaikka ulkoisesti kaikki oli ollut hyvin; korkeintaan kaipasin sisältöä ja syvyyttä elämääni. Tämän jälkeen alkoi tapahtua radikaalisti kaikenlaista. Sairautta ja syvyyttä on löytynyt. Elämä on ollut niin rikasta ja vaihtelevaa, että romaanin voisin kirjoittaa. Kuten sittemmin teinkin vuonna 2008. Ahdistusta ja itkua on sisältynyt elämääni, mutta myös naurua, isoja iloja ja onnen hetkiä.

Kun aloitin kotisivuni, kirjoitin olevani juuri omalla paikallani hoitelemassa lapsia iltapäivisin koulussa. Niin olinkin. Myöhemmin Jumala siirsi minut toisiin tehtäviin murrosvaiheen kautta. Maaliskuusta 2011 lähtien olin pois palkkatyöstä kolmisen vuotta, mutta hoidin elämäni tärkeintä sarkaa: huolehdin Arista sairaalassa käymällä ja koetin pitää itseni järjissäni.

Purin järkyttävää uupumuksen painolastia, kun siihen viimein oli tilaa. Se tapahtui, kun nuorinkin lapsistamme lähti kotoa. Samalla muutin keskustaan, pois omakotitalosta, jonka Jumala oli järjestänyt meille kodiksi 14 vuoden ajaksi, kun lapsemme tarvitsivat tilaa.

Jälleen oli uupumusta ja työttömyyttä, mutta keväällä 2016 uravalmennuskurssi avasi minulle tien työkokeiluun maahanmuuttajien parissa ja työ ja työyhteisö on ollut juuri sitä, mitä nyt tarvitsen, kun mieheni kuoli yllättäen, vaikkakin pitkän sairauden jälkeen. Johdatus on ollut ilmeinen.