27.11.2025 - Kohti adventtia

Viime lauantaina

meillä oli rukouspäivä. Minulla se meni vähän nolosti. Aamulla kyllä pari ensimmäistä rukoushetkeämme muistin hyvin. Sen jälkeen lähdimme katsomaan lapsenlapsen ensimmäistä ultimate-peliä, jolloin unohdin tyystin koko asian. Puoli kahdelta muistin, ja rukoilimme Sepon kanssa yhdessä ääneti. 

Seuraavan kerran

asia tuli mieleeni Jumalan muistuttamana. Luin täyttä päätä romaania puoli seitsemältä. Vilkaisin kännykkään ja näin, että facebookin on tullut raamatunkohta, jonka tapaan jakaa sivulleni. Teksti oli seuraava:

Olkaa kestäviä ja siinä kiittäen valvokaa. -Kol 4:2

Säikähdin oikein,

kun itse Jumalan piti minua kehottaa rukoilemaan kuten minä itse olin muita kehottanut ja nyt vaan laiskottelin unohtaen koko asian. Niin että tällainen rukoilija minä olen!

Henki on altis, mutta liha on heikko,

sanoo Raamattukin, ja on siinä aivan oikeassa. Mutta rukous jatkuu kuitenkin, heikoin voimin ja muistamisin välillä, mutta jatkuu kuitenkin. En enää minä, vaan Kristus minussa, se on luotettava sana. En minä ole rukoilija, mutta Pyhä Henki minussa rukoilee kuten sinussakin, ystäväni, jos olet Jeesuksen oma, häneen kastettu ja uskot häneen.

Meillä remontti jatkuu, 

toissapäivänä meillä oli koko klaani paikalla moneen otteeseen, siis työporukka, kun oli jotain häikkää viemärin piikkauksessa. Sen jälkeen ei ole näkynyt ketään ja vasta ensi viikolla tulee sähkömies. Luulen, että vuosi ehtii vaihtua ennen kuin pääsemme omaan vessaan ja suihkuun. Meillähän ei ole mitään hätää kuitenkaan. Tosin mietin pitempään nykyisin, onko se hätä, jonka luulen itselläni olevan, sellainen, että kannattaa könytä vielä alakertaan.

Remontin johdosta

tai sitten ihan vaan pimeän vuodenajan takia olemme tosi väsyneitä molemmat. Uni on huonoa ja heikkoa, migreeni vaivaa enemmän ja vähemmän. Päivät menevät lopulta kohtalaisen hyvin. Mutta mielessäni on tätä remonttia ajatellen tunne kuin istuisin keinussa, joka roikkuu pihapuussa ja odottaisin, että joku antaa vauhtia, mutta en yhtään tiedä, milloin se tapahtuu. Nyt tosin tiedän tai luulen ainakin, että maanantaina keinuun tulee vauhtia, kun sähkömies ilmestyy, mutta epävarmalta se tuntuu sittenkin. Ja tämä odottelu ja epätietoisuus väsyttää. 

Minusta on tullut 

työnpakoilija. Ehkä se on vanhuuden merkki. Tänään teki kovasti mieleni kahvihyytelöä tai jotain sellaista. Ohje oli yksinkertainen, mutta laiskotti vaan niin ankarasti, etten tehnyt sitä. Jaksan oikein hyvin virkata ja kutoa nuken vaatteita ja norsuja tai lukea romaania. Ja vielä ennemmin tehdä sudokua, siinä kun voi keskittyä vain numeroiden pohtimiseen. Mutta kaikkinainen työ, mitä olen aiemmin mieluusti tehnyt, tuntuu kovin raskaalta. 

On tosin käyty seurakunnassa

tapamme mukaan. Minä olen pitänyt naisteniltaa, eilen olimme molemmat seurakuntaillassa - se olikin ihana ilta - ja tein sinne sämpylöitä, kumma kyllä innostuin. Ja uimassa olen käynyt sekä meressä että uimahallissa. Ja tänään hoidimme pienen hetken lapsia ja leikkasin poikien hiukset. Pieniä asioita. 

Ajattelen, että vuoden loppu on yhtä väsyttävä kuin on päivän loppu, siis ilta päivän jälkeen. Ja viikon loppua kohti alkavat paukut vähetä. Eikö siis vuosikin väsytä itsensä loppua kohden ihan niin kuin ihminen itsensä?

On aika

lopettaa, että saan tämän valmiiksi, ja mentävä sitten nukkumaan. Tänäänhän me pesimme lakanapyykin ja muunkin pyykin. Pääsemme siis puhtaisiin lakanoihin nukkumaan päivän päätteeksi! Vielä on kuitenkin iltaluvut lukematta. 

Siunattua alkavaa adventtia, rakas lukijani! Rukouksemme jatkukoon toistemme puolesta!