24.03.2025 - Jälleen maanantai

Monesti päivässä 

pitää muistuttaa itseään, mikä päivä milloinkin on. Kun ei ole sellaista rytmiä kuin on työaikana, päivät tuppaavat olemaan aika samanlaisia. Tosin meillä erottuu sunnuntai, koska silloin olemme aina seurakunnassa koko aamupäivän tai vähintään sinne laittautumassa, jos olemme terveinä. Ja usein sen jälkeen avannolla, siis minä, Seppo laiturilta tähyilijänä.

Osuvasti sanottu,

että migreeni on kuin Paholainen konsteineen. Se yrittää kaikin tavoin häiritä elämää. Viime yönä nukuin noin 9 tuntia, lukuunottamatta paria heräämistä. Eiköhän sitten pää alkanut loimottaa aamupäivän tullen. Taltutin sen Panadolilla ja lähdin lenkille. Otin kuulokkeet korville ja kävelin uimaan sisäsataman avannolle. Se olikin hyvä reissu ja sen jälkeen päänsärky hävisi.

Mutta myöhemmin

se palasi, kun en hallinnut erästä tilannetta - ja taas alkoi päätä kivistää. Haimme junioria lentoasemalta ja siellähän ei parkkeerata ilman, että kännykällä varaat autolle parkkipaikan. Sitä sitten yrittämään. 

Ikävä kyllä Seposta ei ole apua, hän ei edes omista älykännykkää, mikä on kyllä viisaa valinta ja minullekin olisi parempi. Kun pitää kiireellä jotain hoksata ja vaikka ei olisi kiirettäkään, tekniset hommat eivät minulta suju. Hermojen menetys kylläkin ja taas niin tapahtui. Sietämätöntä on, kun jonkin asian oletetaan olevan joka iikalle selviö eikä se ole sitä minulle. Nyt en tiedä, millainen parkkimaksu minulle tulee vai tuleeko ollenkaan. Sentään saimme pojan kuljetettua pois mokomasta paikasta, jossa ihmisiä kiusataan tuolla lailla.

Viime viikko

oli melkoista menoa. Ihan liikaa vauhtia! Maanantaina kävimme Romantikkojen kanssa Peräseinäjoella, siitä taisin kirjoittaa jo viimeksi. Tiistaina meille tuli pari lasta hoitoon, mikä oli sekin kuten maanantain hommat, oikein kivaa. Keskiviikkona olimme lapsia hoitamassa toisessa perheessä, jälleen meillä oli mukavaa Sepon kanssa ja toivon mukaan lapsillakin.

Kun kotiuduimme,

valmistauduin naisteniltaan, jonka olen ottanut vastuulleni. Olin aivan tyhjä itsessäni, mutta luotin, että Jumalahan se on, jonka työstä on kyse, hän se meidät jokaisen täyttää ja antaa kullekin, mitä tarvitsemme. Niin kävikin. Ilta oli antoisa ja siunattu kuten joka kerta. Ei ole kyse minun voimistani tai hengellisyydestäni, vaan siitä, että Jumala on uskollinen.

Seurannut yö

oli kuitenkin ahdistava. En saanut nukutuksi, valvoin ja yritin rukoilla. Aamuyöllä alkoi migreeni, mutta sain kuitenkin nukutuksikin jonkin verran. Kun aamu valkeni, migreeni alkoi vähitellen haaleta. Ja sitten sain postia, että lähettiperhe, jonka puolesta olen monia vuosia rukoillut, on tilaisuudessa Nivalassa samana päivänä! Kun katsoin Nivala-lehdestä, koska tilaisuus olisi, se alkaisikin jo klo 13! En tiennyt, minne päin olisin juossut, sillä yhtäkkiä oli aivan selvää, että minun on päästävä tuohon tilaisuuteen.

Kysyin Sepolta,

ehditkö tunnissa lähtövalmiiksi. Meidän oli ollut tarkoitus lähteä torstaina vasta klo 12 maissa, nyt kello oli pian yhdeksän. Seppo sanoi olevansa, sillä hänhän valmistautuu hyvissä ajoin aina. Minäkin pistin hösseliksi, enkä enää edes muistanut migreeniä. Seppo kyllä varmisti, olenko ajokunnossa, ja väitin olevani, kuten olinkin.

Klo 10 heittelimme

tavarat auton kyytiin ja sitten menoksi. Tarkoitus oli käydä syömässä marketin mustatmakkarat, jahka ne kävisimme ostamassa menomatkalla Kokkolasta, mutta nyt ei ollut sellaiseen aikaa. Pari pitsanpalaa, joita oli onneksi jääkaapissa otimme evääksi ja vesipullon. Matkalla rouvan piti käydä nenäänsä puuteroimassa ja sillä aikaa Seppo pesi auton takalasin, joka oli umpikurassa. Ja taas mentiin!

Pari minuuttia vaille klo 13 marssimme alkavaan tilaisuuteen, eikä se ollut turha! 

Tässä tarina, 

jonka lähetit kertoivat liittyen lähetystyöhön. Eräästä Annasta tuli ensimmäisiä kristittyjä muiden opiskelijoiden ohessa eräässä maassa. Hän pursui intoa ja iloa ja halusi jakaa uuden uskonsa läheisilleen, vanhemmilleen ja isoäidilleen. Isoäiti ei tahtonut kuulla, sillä evankeliumi oli niin erilaista ja uutta hänelle. Hän oli tottunut palvomaan henkiä.

Henkiä palvottiin siksi, että ne eivät suuttuisi, vaan antaisivat palvojalleen kaikkea hyvää. Piti suitsuttaa kynttilöitä, viedä lahjoja alttarille ja rahaa myös. Jos joku oli köyhä, häntä pidettiin huonona ihmisenä, koska jumalat ja henget noin rankaisivat häntä. Niin oli isoäitikin tottunut tekemään, antamaan hengille uhreja.

Kun sitten eräänä päivänä Anna otti mukaansa kyseisen kansan kielelle dupatun Jeesus-filmin, joka on Luukkaan evankeliumista tehty elokuva. Se on käännetty lukuisille kielille, ja sitä voivat ymmärtää nekin, jotka eivät osaa lukea. Anna vei filmin isoäidilleen ja tämä katsoi filmin monta kertaa. Ja aina vaan uudestaan. Häntä puhutteli siinä todella moni asia. Se, että siinä puhuttiin hänen omaa kieltään, ja se, millainen Jeesus oli, se teki häneen lähtemättömän vaikutuksen.

Isoäidillä oli pitkät ajat ollut painajainen joka yö. Eivät olleet uhrimenot auttaneet. Siinä paholainen tuli, ahdisteli ja kuristi häntä. Isoäiti heräsi aina kauhuun tuon painajaisen tullessa. Jeesus-filmiä katsottuaan hän tuli vakuuttuneeksi, että Jeesus on totta. Niinpä kun sitten seuraavan kerran tuo painajainen tuli häntä ahdistamaan, yhtäkkiä Paholaisen ja isoäidin väliin tulikin Jeesus, ja Paholainen joutui lähtemään. Sen jälkeen painajaista ei enää tullut. Isoäiti sanoi, että hänen hautajaisissaan ei sitten saa polttaa uhrikynttilöitä eikä toimittaa uhrimenoja pahojen henkien lepyttämiseksi, koska Jeesus on voimakkaampi ja hän riittää, ei tarvita muuta.

Se oli todella

ihana iltapäivä meille molemille! Sen jälkeen kävimme "autoravintolassa", ostimme ruokaa ja söimme autossa katsellen kirkonkylän lumisia, aurinkoisia maisemia. Seppo lähti asioilleen, minä lähdin äitiä katsomaan, kun hän oli intervallihoitopaikassa.

Oli aterian aika, vanhukset olivat syömässä. Minä soittelin heille virsiä sen minkä innoissani ehdin. Kauan ehdinkin soitella, mutta kun vaihdoin kirjaa, vaarin ääni kuului jostain huoneesta: LOPETA JO! Se oli selvä merkki, milloin riittää virsien paukutus! Pappa ei jaksanut enää kuunnella.

Äitin kanssa

sitten vietimme aikaa hänen huoneessaan ja lopuksi rukoilimme Isä meidän. Kävin häntä katsomassa vielä perjantaina ja silloin oli helppo lähteä pois, kun hänen vanha koulukaverinsa Eikka tuli kylään makeispussin kanssa. 

-Tulin kahtomaan, kun siskoltani kuulin, että sinä oot tullu tänne hotellilomalle, hän kuulutti. Äiti kertoi myöhemmin, että Eikka oli melkoinen velikulta. Hän teki jekkuja koko ajan. Kerrankin, kun opettaja oli kieltänyt, ettei järven jäälle saa mennä luistelemaan, jää ei kestä, niin ei mennyt kauan, kun Eikka oli jo keskellä järveä luistelemassa. Poliisien kanssa hänet oli sieltä pois haettu. -Mutta mukava seuramies tuo Eikka on ollut, tuttu molemmille vanhemmilleni elämänsä ajan.

Perjantaina

otin elämän sitten vähän rauhallisemmin. Seppo sanoi toivovansa, ettei tällaisia lentäviä lähtöjä tulisi kovin usein. Jätin Sepon tulia pitämään äitin kodissa ja lähdin itse naapuriin serkkupoikaa ja tämän vaimoa jututtamaan, kun monta vuotta on vierähtänyt edellisestä käynnistä. Siellä vietimme virkistävän aamupäivän. 

Iltapäivällä poikkesimme sukulaispaikassa ja kotoveljeäni vaimoineen näin useaan otteeseen noina päivinä. Kävin äitin luona ja toista velipoikaa tervehtimässä hänen työpaikallaan. Sen jälkeen pidin migreenin kanssa parituntisen unihetken. Illan hämärtyessä kävimme alangossa kävelemässä Sepon kanssa ja otin joitakin valokuvia minulle tutusta maisemasta. Siellä lapsuuteni kesinä lehmiä ajelin, olin lypsyllä äitin kanssa ja hakaa tekemässä, kiviä keräämässä, heiniä seivästämässä.

Lauantaiaamuna

lähdimme ajelemaan kotiin Vaasaan. Matkalla nautimme autoravintolan tuotteita Kokkolassa, joka on sopivasti puolivälissä suurin piirtein. Kotiin päästyämme huokaisimme helpotuksesta ja kävimme saunassa ja sitten nukkumaan. Olin hyvin väsynyt. 

Huomasin väsymyksen varsinaisesti vasta pyhäaamuna, kun olin soittovuorossa messussa. Olin unohtanut liturgiavihkosen kotiin, olen merkinnyt siihen soinnut. Niinpä soittelin vähän omiani, putosin kärryiltä välillä. Mutta sellaista elämä välillä on, joskus kulku on vaivalloista. Avantoon pulahtaminen virkisti mieltäni messun jälkeen.

Illalla kävimme

pienellä lenkillä ennen lukuhetkeämme. Ja viime yöstä jo kerroinkin. Meillä oli aamupäivällä kummallakin omat hommamme. Minun hommani oli käydä reilun tunnin lenkillä, kuunnella pari saarnaa samalla ja poiketa avantoon kuten sitten teinkin. Sepon hommat olivat kotipainotteisia. Imuroimista ja muuta kivaa. Kumpikin olimme tyytyväisiä aamuumme. Ja hermoja raastaneen lentokenttäreissun jälkeen (jonka ohessa hoidimme muutamia tehtäviä kaupungilla) lähdimme vielä kirjastoon. Sitä ennen olimme kahvitelleet (kofeiinitonta), lueskelleet ja huilanneet. Kirjastossa luin mielenkiintoisia juttuja naistenlehdestä ihmisten elämän kirjosta ja lainasin pari tilaamaani romaania.

Nyt on aika

iltalukemisten, joten lopetan tähän. Sinulle, rakas lukijani, tämä sana rohkaisuksi:

Vanhurskasten pelastus tulee Herralta, hän on heidän linnansa ahdingon aikana. Herra auttaa heitä ja vapahtaa heidät... -Psalmista 37

Jk. Lopuksi kysymys, johon vastaus löytyy Oton viime pyhän saarnasta ellet muuten sitä tiedä: Ketkä kolme ihmistä syntyivät tähän maailmaan epätavallisella tavalla? Siis eivät siten kuin jokainen ihminen syntyy. Siis yhdestä naisesta ja yhdestä miehestä.

Jumalan siunausta sinulle!