27.01.2025 - Sumuinen, umea aamu

Eilistä messua odotin kovasti, sillä viime pyhänä en päässyt, kun nukuin liian huonosti. Mutta eilen pääsin, sillä vaikka valvoin neljä, viisi tuntia yöllä, heräsin puoli yhdeksään mennessä virkeänä ja ampaisimme kirkkoon. Väkeä tulikin ennätysmäärä, lähes 50.

Tuli myös tuttu rouva Rovaniemeltä, tutustuin häneen hänen käydessään täällä sukulaisissa aiemmin. Vaihdoimme yhteystietoja, ja nyt voimme pitää paremmpin yhteyttä ja rukoilla toistemme puolesta ajankohtaisten asioiden puolesta.

Pääsin itkun alkuun

saarnan aikana. Otto puhui erinomaisen hyvin taas. Siitä, että Jumala vastaa rukouksiin. Sadanpäämies uskoi, että Jeesus on se, mikä hän sanoo olevansa, eikä tämä käytä ylivertaista valtaansa kuten maalliset ihmiset sen lisääntyessä - eli siis väärin, vaan pelkästään oikein. Ja hänen uskonsa palkittiin, tapahtui juuri niin kuin Jeesus sanoi.

Esirukousten aikana

itkin monestakin syystä. Oli omia rukousaiheita, joihin odotan Jumalan vastaavan. Itkin ystävien ja seurakuntalaisten taakkojen takia. Ehtoollisella jatkoin itkua, kun näin jonkun toisen itkevän, itkin hänen suruaan.

Ja suurin syy itkuuni oli kai se, että oli niin tosi suloista olla seurakunnan keskellä, sekin autuus itketti! Sillä rukoukset kantavat, yhteinen usko kantaa, Jeesus kantaa ja on läsnä siellä, missä hän saa olla keskiössä Sanansa ja ehtoollisen kautta. Vasta viime vuosina olen enemmän ymmärtänyt, mitä on elää seurakuntayhteydessä: kun on oma pastori, jokasunnuntainen messu ja yhdessä kannetaan vastuuta siitä, että seurakuntaelämä on mahdollista.

Tätä kyytiä minusta on tulossa varsinainen itkijämummo. Ei haittaa yhtään. Olin niin iloinen siitäkin, etten saanut päänsärkyä itkemisestä, kuten joskus taannoin.

Messun jälkeen huristelimme kymppisynttäreille tyttären luo. Sukua oli paikalla ja oli mukava porista monien kanssa. Kymmenvuotias oli leiponut alusta alkaen tonnikalapiirakkaa, jota otin toisenkin palan, kun oli niin hyvää. Ja seitsenvuotias oli tehnyt kaurahiutalepyöryköitä. - On tärkeää, että lapsiin luotetaan ja heidän annetaan tehdä silloin kun he kykenevät siihen ja ovat innostuneita. Kolmevuotias oli ripotellut ansiokkaasti sokerirakeita suklaapiirakan päälle!

Reilun viikon päästä on seuraava

naistenilta. Aiheeksi on noussut Martta ja Maria. Raamatussa kerrotaan heistä Luukkaan 10. ja Johanneksen 11. ja 12. luvussa. Kumpi sinä heistä olet? Olen kuullut heistä hyviä saarnoja, joista en muista tietenkään mitään. Sen vain, että kumpaakin Jeesus rakasti ja rakastaa tänäänkin. Hyvä, jos meissä olisi kumpaakin. Ainakin se usko.

Olen ajatellut,

miten erilaisia me ihmiset olemme - vaikkapa siltä kannalta katsoen, että toiset ovat avoimia ja puheliaita, toiset eivät. Toisten on helppo avautua ja löytää sanat ja tarve puhua, toisten ei. Mutta nekin, jotka eivät uskalla puhua tai löydä sanoja, ovat yhtä lailla mukana keskustelussa.

Joskus joku ei kenties ehdi sanoa mitään, kun toiset ovat niin nopeita reagoimaan. Joidenkin on helppo puhua kahden kesken, vaikka muuten eivät kykene avautumaan. Jotkut ovat parhaimmillaan ryhmässä ja voivat pitää puheita yhtään hermoilematta, vaikka muuten olisivat hiljaisia. Yksi lapsistanikin on tällainen.

Kunpa osaisimme antaa tilaa niillekin, jotka miettivät pitempään! Kunpa hiljaisuuskin saisi puhua! Sitä pitääkin testata naistenillassa. Että ollaan vaan ihan hiljaa ja nautitaan hiljaisuudesta. Kun keskustelemme, kunpa voisimme luottaa siihen, että jos minulla on tarve puhua, se on ihan sopivaa. Ja sekin, etten puhu. Niin usein syytämme itseämme sanomisistamme tai sanomatta jättämisistämme. Onko se sielunvihollisen, huonon itsetunnon vain minkä syytä, en tiedä, mutta usein tuo vaivaa itseänikin. Teki niin tai näin, usein on nolo olo ja tuntee olevansa jotenkin tyhmä ja riittämätön ja häpeä leimaa ajatuksia.

Läheisten ihmisten kanssa

ei tule kiusallista hiljaisuutta, vaikka mitään ei puhuta. Sepon kanssa saatetaan olla pitkiä aikoja hiljaa. On levollinen hiljaisuus, kumpikin lukee tai tekee omia juttujaan, ja tuntuu mukavalle tiedostaa, että toinen on lähellä ja kummallakin on tilaa ajatella omia juttujaan. Sitten kun on asiaa, puhutaan.

Joku on sanonut, että nainen puhuu, että tietäisi mitä ajattelee. Mies puhuu, kun tietää, mitä ajattelee. -Saattaa olla näinkin aika usein. Ainakin Rajaviidan pariskunnalla.

Meillä ei ole

puhuttu viimeiseen tuntiin. Seppo pisti oven kiinni ja imuroi muutaman huoneen. Minä olen kirjoitellut ja soittanut ystävälle ja laitellut viestejä. Pian luemme aamuluvut ja sitten lähdemme kaupungille asioille ja tapamaan ystäväpariskuntaa. Ehkä pulahdan meressäkin sillä reissulla, niin toivon.

Siunattua tammikuun loppua, arvoisa lukijani! Jeesus kanssasi. Meillä on vain tämä hetki, tämä päivä. Iloitkaamme siitä!