27.10.2024 - Sunnuntairauhaa

Lokakuu on ollut tavallista lämpimämpi. Yöpakkaset lienevät nyt kuitenkin tulollaan viikon sisällä tännekin puolelle Suomea. Pelakuut kukkivat edelleen parvekkeella - eivät toki enää jaksa avata uusia nuppuja, mutta viileässä kukat pysyvät pitkään hyvänä, eikä paljon tarvitse kastellakaan. Myös muratteja lienee vielä viisi siellä - mitäs niitä kellariin olisin vielä vienyt, sillä siellä on suunnilleen sama lämpötila kuin parvekkeella. Mutta pian se on tehtävä, tyhjennettävä kukkaset turvaan talvelta.

Iso muratti,

joka on ollut kesän parvekkeen katossa, on näköjään viihtynyt hyvin. Se ei ole pudottanut lehtiään oikeastaan ollenkaan, vaan kasvattanut niitä. En ole varma, mitä sille teen. Pistänkö roskiin, vai leikkaanko vain oksat ja katson, onko purkki täynnä juuria. Aika näyttää, miten sen käy.

Netin kirjoitus erään avioliiton

hajoamisesta kirvoitti keskustelun mieheni kanssa ja monia ajatuksia syntyi. Kahden pikkulapsen äiti kirjoitti eroavansa, sillä mies ei tee mitään kotitöitä, vaan kaikki kaatuu vaimon harteille - mies vaan urheilee iltaisin.

Tämä minun Sepponi esittää teräviä havaintoja, vaikka on vasta viisi vuotta ollut kanssani naimisissa. Mutta sitä ennenkin hän on elänyt ja kuullut lukuisien miesten elämäntarinaa. Syytä on sysissä ja sepissä.

Me naiset

olemme yleensä aktiivisia keksimään monenlaista tekemistä kotiin liittyen. Ja miehen tehtävä on mielestämme toteuttaa meidän ideoitamme. Monesti me myös tiedämme, miten asiat pitää tehdä. Jos mies tekee ne eri lailla, nainen saattaa laittaa vaikkapa pyykit uudestaan narulle ja ilmaista muutenkin kiperiä arvosteluja. Osaamme olla vaativia. Ehkä miehelle eri asiat olisivat tärkeitä. Siitä kannattaisi ottaa selvää.

Luulen, että avain moneen asiaan on puhuminen, siis keskustelu yhteisistä tavoitteista ja muusta. Jos ei puhuta, sitten luullaan ja kuvitellaan eikä oikeasti tiedetä, mitä toinen ajattelee, toivoo ja unelmoi.

Olin eilen seurakuntamme vastuunkantajapäivässä ja siellä nousi mielenkiintoisia asioita myös esille. Esimerkiksi ajankäyttö. Aika on rajallinen, niin se vaan on. Haluamme monenlaisia asioita, mutta jos emme mieti, mikä on tärkeintä, aikamme saattaa kulua vähemmän tärkeisiin asioihin.

Kun meidän lapset

olivat pieniä, ja mieheni Ari oli sairas, kävin hyvin ahkerasti seurakunnassa. Se oli elinehto, koska muuten en olisi jaksanut. Lasten harrastuksiin en jaksanut paneutua, vaan aika lailla he itse joutuivat järjestämään itselleen tekemistä. Kirkossa kävimme kuitenkin usein koko perheen kanssa. Arin vakava sairaus ajoi siihen suuntaan, että sain voimaa jaksaa jotenkin.

Yleensä perheillä

on tätä nykyä paljon harrastuksia, jotka ovat sinänsä hyvä asia. Mutta vanha sanonta pitää, ikävä kyllä. paikkansa: hyvät asiat voivat olla parhaimman pahimpia vihollisia. Aika ei riitä kaikkeen. Kirkkotiet ruohottuvat, sillä urheiluharrastukset ja kaiken maailman messut ovat usein sunnuntaisin nekin.

Mieleeni nousee jälleen vanha tarina miehestä, jolla oli ilkeä vaimo. Mies oli kristitty, rukoili ja pyysi esirukousta, että jaksaa pahansisuista vaimoaan. Jossain vaiheessa vaimo kuoli, ja kun kirkonmies tapasi aviomiestä sen jälkeen, tämä oli tarttunut pulloon ja elämä oli kääntynyt laskusuuntaan. 

Koettelemukset voivatkin joskus olla siunaus ja pitää ihmisen katseen siellä, mistä voima tulee, eli Jumalassa. Tällaista siunausta itsekin olen saanut kokea runsain määrin ja olen siitä kiitollinen.

Menneellä viikolla

menin tapaamaan vanhaa tuttavaani, uskonystävää, jonka kanssa aikoinaan paljon rukoilimme yhdessä. Hän oli sairaalassa, mutta kun menin sinne, hän olikin ehtinyt kuolla. Se oli merkillisen pysäyttävä kokemus.

Kun läheisen elämä päättyy, tulee totaalinen päätepiste. Yksi elämä on ikäänkuin paketoitu ja loppuunsaatettu. Sen jälkeen muistot alkavat elää, elämä maan päällä on päättynyt. Kuolema on käsittämätön.

Kun Ari kuoli, saatoin monta kertaa vaikkapa kassajonossa seistessäni sanoa itsekseni, että ei voi olla totta, että Aria ei enää ole. Sitä ei järki tahtonut käsittää.

Muista Luojaasi nuoruudessa, ennen kuin pahat päivät tulevat, ne joista te sanotte, että ne eivät meitä miellytä.

Tuohon tapaan sanotaan Raamatussa, en muista sanatarkasti. Varoitus ei ole turha, sillä jo sairauden myötä on vaikea keskittyä ajattelemaan muuta kuin omaa kipuaan. Vanhetessa ei jaksa liioin miettiä, kun kaikki hidastuu ja muisti huononee.

Elämän kukoistaessa on siis turvauduttava Jumalan armoon. Se kantaa myös vanhuuden ja sairauden yli läpi kuoleman.

Hamaan harmaantumiseemme saakka sinä olet sama, sinä kannat ja pelastat.

Ensi viikolla

minulla on työntäyteinen viikko, sen takia ryhdyin tänään kirjoittamaan. Kerron myöhemmin, miten hommat hoituvat. Ilokseni en ole ollut flunssassa enkä liioin kärsinyt suuresti migreenistä, mutta unta saan liian vähän.

Onneksi on palapeli nyttemmin odottamassa ompelukonepöydällä ja sitä voin käydä hetken tekemässä ja yrittää sitten taas nukkua. Viitisen tuntia nukun joka yö ja senkin parissa osassa. Joskus onneksi enemmänkin, mutta tuo on pääsääntöinen aika.

Tänään

minulla oli soittovuoro messussa ja ilokseni hoidin homman kohtuullisen hyvin ja koin iloa soittamisesta. Eilinen vastuunkantajapäivä vahvisti itselläni sitä ajatusta, että seurakunta on todella minulle koti, jonka hyväksi tahdon tehdä monia asioita. Niitä menen alkuviikostakin hoitelemaan Maren kanssa.

Seurakuntaan on tullut uusia ihmisiä, ja sekin on innostavaa ja rohkaisevaa. Vielä on niitä, joiden usko herää ja jotka haluavat kuulla Jumalan sanaa. Oton saarna oli jälleen oikein puhutteleva, sen voi kuunnella lhpk.fi -sivustolta ja lukuisia muitakin hyviä saarnoja sieltä on kuultavissa.

Lapsenlapset ovat olleet

alkuviikosta muutaman tunnin meillä. Näytin Levitiukselle, pian 2v, kuvaa isomummusta. Hän osoitti silloin minua ja sanoi, että pikkumummo. -Seppo kertoi, että kun hän laittoi kahvia tulemaan, Levitius ei tiennyt, että keittimen käynnistäminen on Pedron heiniä ja painoi nappulaa. Mutta Pedro sammutti koneen ja käynnisti uudelleen. Ilmeisesti molemmat olivat sen jälkeen tyytyväisiä.

Meille on tullut

lisääkin koneita, joita lapsukaiset eivät ole vielä nähneet. Robotti-imuri nimittäin. Olemme vasta vähän otelleet sen kanssa, ja kyllä se näyttää pölyä keräävän. Se tärkein materiaali onkin, mistä toivomme pääsevämme eroon, sillä sitä riittää.

Ensi viikolla

avautuu toistamiseen paikallinen talviuintipaikka. Se on hieno juttu - käyntejä oli viime talven 4 kuukauden aikana ollut 10 tuhatta, joten toiminta jatkuu ja se on ilmaista kävijöille.

Itse kävin lähirannalla viimeksi toissapäivänä. Nautin kovasti siitä, kun veri kiertää uinnin jälkeen niin että sen oikein tuntee. Ja nahka on punainen, kunnes lämpenee. Tavoitteeni olisi käydä vähintään 10-15 krt/ kk uimassa. Tällä kuulla olen käynyt 16 kertaa. Mielenkiintoisin kokemus oli viime viikolla, kun tuuli oli noin 10m/sek ja aallokkokin melkoinen. Mutta kaiken kaikkiaan sää ei silloinkaan ollut hyytävä tai kylmä.

On aika

lopetella. Loikoilemme sängyllä, mies lukee, juomme kahvia. Minulla odottaa kohtalaisen mielenkiintoinen kirja, on se palapelikin odottamassa - ja aamulla ehdimme lukea vain Psalmitekstin, joten meillä on pitempi lukuhetki illemmalla tiedossa.

Aamulla vietin oman hartaushetkeni kahden maissa. Se hetki on Jumalan valmistama lahja minulle, nautin siitä. Eilisaamuna en jaksanut lukea, sillä sain unen vasta kolmelta.

Olemme sytyttäneet

värivalot kotiimme. On hiljaista, nautimme olostamme. Toivon, että sinäkin sytytät kynttilän, vaikka ledin, se on turvallinen. Rukoilen puolestasi, rakas lukijani! Jaksele, voi hyvin, elä Herraa lähellä Sanan ja rukouksen kautta!