Kategoriat: Ajankohtaista

Opin jotain Saksan reissullani tästä migreenistäni. Ainakin sen, että on otettava lääke migreeniin silloin kun mieleen tulee, että eipä ole pää kipeä, vaikka en ole ottanut lääkettä pitkään aikaan. Se on signaali, jolloin on napattava lääke, muuten se on myöhäistä.

Niin kävi Wittenbergissä.

Heräsin lauantainyönä kahdelta, totesin, ettei pää ole kipeä ja jatkoin unta. Puoli viideltä heräsin päänsärkyyn, johon ei sitten lääke auttanut. Niinpä jouduin jäämään vuoteeseen, kun Seppo ja muut lähtivät latinakouluun englanninkieliseen sisarkirkon messuun.

Oli käynyt niin ihmeellisesti, että messussa ei ollut kanttoria, mutta ryhmässämme oli todellinen urkutaituri. Niinpä tämä oli toiminut urkurina. Jumalanpalvelus oli ollut ihana kuten saatan uskoa. Jälkeen päin mietin, että olisiko pitänyt könytä vaan mukaan.

Mutta siinä vaiheessa,

kun pää on riitävän kipeä ja olo on sekava, ei mikään ole parempi vaihtoehto kuin maata hämärässä huoneessa peitto jopa pään päällä ja yrittää nukkua, jos se on mahdollista.

Kun päänsärky

alkaa mennä ohitse kuten se alkoi yhdentoista maissa - messu alkoi 8.30 - lähdin kaupungille, jonne ei ollut kuin kilometrin verran matkaa yöpaikastamme. Mieliala on tuossa tilanteessa aika matalalla. Järki sanoi, että kaikki on ihan hyvin. En ollut ahdistunut, peloissani tai hermostunut. Tiesin, että osaan takaisin hotellille, jos en sattuisi löytämään muuta porukkaa.

Mutta tunteeni sanoivat muuta. Ne sanoivat, että olen hylätty, kukaan ei välitä. Etenkin kun suunnistustaitoa minulla ei ole laisinkaan, tunsin itseni hyvin yksinäiseksi. Päätinkin, että minun tapani suunnistaa tulee jatkossa olemaan se, että kysyn ihmisiltä tietä. Otan suunnan sitten viisottuun suuntaan ja sen jälkeen kysyn jälleen. Ihan sama onko yhteistä kieltä vai ei, elekieli riittää. Niin teinkin. Kännykän navigaattorista ei ole minulle mitään hyötyä, ei kerta kaikkiaan. En puhu samaa kieltä sen kanssa, sen kieli on taajuusalueeni ulkopuolella auttamattomasti.

"levähtäkää vähän"

Jossain vaiheessa

yksi ryhmäläisistämme huuteli minua jonkin kahvilan ovelta. Siellähän se Seppokin oli helpottuneena, kun minä löydyin! Olin ajatellut, että se puuttuisikin, että hän olisi lähtenyt hakemaan minua hotellilta, sillä entisten merkkien mukaan olisimme takuuvarmasti kulkeneet toistemme ohi. Onneksi niin ei käynyt. Minulla kesti hetken saada mieleni tasaantumaan, mutta sain sentään.

Sen jälkeen

olenkin napannut maksimimäärän Panadolia vuorokaudessa. Minähän saan neljän viikon välein piikin migreeniin estolääkkeeksi. Sen lisäksi on vain Panadol, jota saan käyttää aivoverenkiertohäiriöni takia, jota minulla oli joitakin vuosia sitten. Mutta ihme ja kumma on, että se oikeasti riittää antamaan pakit migreenille, jos otan lääkkeen ajoissa. Migreeni kuuluu olevan muillakin sellainen, että potilas ei usko, että se on tulossa päälle. Hän aavistelee oireet, mutta epäilee, että luulee vaan ja kuvittelee. Ja sitten onkin jo myöhäistä.

Saksan ohrapellot jo tuleentuvat

Ja totta tosiaan,

minulla oli vain tuo yksi migreeni koko matkalla! Mutta viimeiset matkapäivät olivat pitkiä ja raskaita minulle, ja sitten kotona samoin, joten ihme on, että selvisin sunnuntaiaamuna kotona ollessamme - tulimme keskiviikkoiltana - kirkkoon ja kanttoriksi. Sen jälkeen tuli ystäviäni Nivalasta käymään. Meillä oli oikein ihana päivä!

Syömisen ja kahvittelun jälkeen

lähdimme naisten kanssa katsomaan erästä avoimien puutarhojen pihaa - avoimia pihoja olisi ollut useampiakin, mutta ystävä tahtoi nimenomaan ruusutarhaa katsomaan ja me kävimme siis siellä. Oli sateinen päivä, mutta niin ihana viettää aikaa lapsuudesta asti tuntemieni ihmisten kanssa! Ajelimme sitten vähän ympäri Vaasaa ja näytin koteja, jossa olen asunut perheen kanssa täällä ja joissa hekin ovat kai käyneet aikoinaan.

...Oi, että nyt ottaa

lujille! Kirjoitin pitkät pätkät tärkeää tekstiä, mielestäni - eikä netti ollutkaan päällä ja kaikki hävisi taivaan tuuliin! Aina se harmittaa yhtä raskaasti, sillä enää ei jaksa kirjoittaa samoin.

Luimme tässä välillä

Lapsukaiset heti hommiin

Jesajan kirjan viimeiset pari lukua loppuun Sepon kanssa. Aamulla pääsimme Markuksen evankeliumin loppuun ja Sananlaskuista luimme luvun 17, sillä on seitsemästoista päivä. Seppo luki minulle erinomaisen ihanaa kirjaa Mayn poika. Se kertoo Mayn ja hänen miehensä ottamasta kasvattipojasta, joka oli sokea, kehitys- ja cp-vammainen, kykenemätön tekemään yhtään mitään itse. Tänä päivänä hän on 72-vuotias muusikko, joka pystyy soittamaan minkä tahansa kappaleen tai sinfonian sen kerran kuultuaan. Jumala vastasi Mayn rukoukseen ja teki ihmeen! Heistä voi lukea netistä, katsoa kuvia ja äänitteitä. Ja kirjakin varmasti löytyy nettidivarista. Olen itse lukenut sen monta kertaa, mutta en sitä edelleenkään kyynelöimättä kuuntele, kun Seppo lukee minulle. Suosittelen ehdottomasti lukemaan!

Sunnuntain messussamme

saarnasi Patrik Saviaro, hän puhui publikaaneista, fariseuksista ja kristityistä. Lopuksi hän kysyi, oletko sinä mikä näistä. Kysymys käy kohti. Seurakunta on elintärkeä jokaiselle kristitylle, kastetulle ihmiselle. Synti on niin syvällä meissä, ettemme sitä mitenkään käsitä. Siksi armonvälineiden osallisuudessa eläminen on elintärkeää. Synti pyrkii valtaamaan tilaa ja vanha luontomme kuuntelee mielellään sitä ja nauttii synnistä. Siksi tarvitsemme ehtoollista ja Sanan saarnan kuulemista.

glut. "rieskoja"

Tänään Seppo kävi aukomassa suutaan

hammaslääkärissä, minä reippailin uimaan sillä välin. Oli raikas aamu, rannalla ei ollut kuin ruohonleikkaaja. Vesi oli viileää ja raikasta sekin. Virkistyneenä jatkoin matkaa ja kotona tein mustikkamuffinsseja erikoisreseptillä. Hyviä niistä tuli. Annoin lastenlastenkin mukaan, kun he kävivät meillä leikkämässä ja pihahommissa kanssamme.

Seppo tuolla viheltelee

virtää 370. Lauloimme sitä yhdessä porukan kanssa reissussa ollessamme. Tässä kaksi viimeistä säkeistöä siitä sinulle, arvoisa lukijani, ja myös hieno kirjoitus virren synnystä:

6.
On mahdollista Jumalalle
korottaa köyhä, alhainen
ja painaa suuri matalalle
ja rikas tielle köyhyyden.
Jumala ihmeet aikaan saa,
hän ylentää ja alentaa.

7.
Siis lue, veisaa Herran tiellä,
uskossa työsi toimita.
Ei siunaustaan Herra kiellä,
vain häneen turvaa, uskalla.
On autuas, ken ainiaan
uskaltaa Herraan Jumalaan.

Georg Neumark 1657. Suom. arkkivirtenä 1700. Virsikirjaan 1701. | Sävelmä: Georg Neumark 1657.

"Virren tarina

370 Ah, tiesi usko haltuun Herran

Wer nur den lieben Gott lässt walten

Hyvän esimerkin kirjoittajansa omien kokemusten pohjalta syntyneestä virrestä tarjoaa Georg Neumarkin Ah, tiesi usko haltuun Herran.

Saksassa elettiin 30-vuotisen sodan levottomia ja epävarmoja aikoja, kun 19-vuotias Georg Neumark (1621-1681) lähti kotiseudultaan Thüringenistä aloittaakseen opinnot Itä-Preussin Königsbergin (nyk. Kaliningrad) yliopistossa; sinne eivät sotatoimet yltäneet. Mutta matkalla nuori mies joutui rosvojen uhriksi. Siinä hän nyt oli puilla paljailla. Mutta hän päätti vaeltaa eteenpäin siinä toivossa, että hyvä Jumala kyllä auttaa. Ystävällisten ihmisten tukemana hän selvisi lopulta Kieliin, missä hän tammikuussa 1641 sai kotiopettajan paikan. Se oli hänestä kuin taivaasta pudonnut lahja, ja vielä samana päivänä hän sepitti ja sävelsi Jumalan kunniaksi virren Ah, tiesi usko haltuun Herran.

Kolme vuotta myöhemmin Neumark saattoi matkustaa Königsbergiin ja aloittaa oikeustieteen opinnot. Siellä hän sai myös pätevää runonteon ja musiikin ohjausta. Aikanaan hänestä sitten tuli Weimarin herttuan kirjastonhoitaja ja hovirunoilija.

Virsi Ah, tiesi usko haltuun Herrankertoo nuoren kirjoittajansa kokemuksista. ”Ei auta murhe, vaikerrus”, parempi on ”vähän vaivaa kantaa ja luottaa Herran hyvyyteen”. Jumalalle on mahdollista korottaa köyhä, alhainen ja painaa rikas tielle köyhyyden – Neumark tiesi, mistä puhui.

Virren lähtökohtana on psalmin sana: ”Jätä taakkasi Herran käteen, hän pitää sinusta huolen” (Ps. 55:23), ja se päättyy kehotukseen, jonkalaista ei virsikirjassamme muualla olekaan: ”Siis lue, veisaa Herran tiellä.”

Tauno Väinölä"