25.02.2024 - Vauhtiviikko

Minun vauhtiviikkoni ovat kovin erilaisia nyt kuin joskus muutama kymmenen vuotta sitten. Nyttemmin vauhtiviikko on sellainen, kun on joka päivä jokin juttu tai tapaaminen. Pyrin siihen, että olisi myös välipäiviä, mutta niitä ei vauhtiviikoilla ole. Mutta vaihtelua tämäkin on, että tapahtuu.

Tänään oli messu,

minulla oli kahvitusvuoro. Messu on alkanut parin kuukauden ajan vasta klo 10, ja se on minusta ihanaa! En ole hermostunut illalla tai yöllä, heräänkö ajoissa ylös aamulla. Ehdimme jopa lukea vähintään päivän Psalmin Sepon kanssa ennen messuun lähtöä. Tänään jopa luvun uudesta testamentista. Siinä kävi kylläkin nolosti...

Kun olin lukenut omat 10 jaettani Sepon jälkeen, ajattelin, että taasko tässä Jeesus kertoo vertauksen kolmesta miehestä, joista kukin saa denarinsa hoidettavaksi. No, sehän on moneen kertaan, koska eri apostolit kertovat evankeliumeissaan saman, ajattelin.

Vähitellen alkoi kuitenkin raksuttaa ja kysyin Sepolta, etteikö me vain luettu tätä jo eilen aamulla. Seppo myönsi tulleensa samaan tulokseen. Voi ei! Näin paljon me muistamme siitä, mitä luemme! Ja jos ei olisi merkkiä siinä kohdalla, missä olemme menossa, en aina muistaisi, missä olemme ylipäänsä menossa. Pakko myöntää, että näin huonosti pystymme keskittymään lukemaamme.

Mutta en usko,

että tämä on katastrofi. Joka tapauksessa seisomme kuin suihkussa ikään, kun korvamme kuulevat Jumalan Sanaa. Vesi puhdistaa meidät kuten Jumalan sanakin tekee työnsä meissä, kun me sitä kuulemme. Kyllä Jumala tietää, mitä tekoa me olemme. Tomua vain. Ei tomulta voi odottaa yhtään mitään. Kaikki on Jumalan meille lahjoitettava, ja niin hän onneksi tekeekin. Hän vaihtaa päivittäin ja hetkittäin likaantuneet vaatteemme puhtaisiin, sillä hänen Poikansa on ottanut paikkamme ja kantanut harteillaan kaiken meidän huonoutemme ja heikkoutemme. Vain katsomalla häneen ja luottamalla me puhdistumme ja saamme avun Herraltamme.

Huomenna sitten jatkamme

seuraavasta luvusta, ja evankeliumi on Luukkaan, sen muistan. Ja luku on se, mikä on Raamattuni aukeaman oikealla reunalla. Tänä iltana jatkamme Aikakirjoja. Kohta lienee vuorossa se luku, jossa joka jakeessa toistetaan sana laidunmaineen. Se alkaa kuulostaa aika eksoottiselta, kun sitä toistetaan ja toistetaan. Mutta sen luvun vuoro tullee vasta, kun olemme selvinneet lukuisista sukuluetteloista. Niitäkin lukemalla ihmisiä on tullut uskoon, joten niitä ei pidä väheksyä. Raamatussa ei ole mitään turhaa, eikä sieltä puutu mitään, mikä estäisi ihmistä löytämästä elävän Jumalan, sillä Jeremian kirjan luvussa 29 sanotaan:

Te etsitte minua ja löydätte minut, kun te etsitte minua kaikesta sydämestänne. Ja niin minä annan teidän löytää itseni, sanoo Herra, ja minä käännän teidän kohtalonne...

Perjantaina

oli ystävätapaaminen lounaan merkeissä. Sitä olimme jo odottaneet. Pari tuntia vaihdoimme kuulumisia maukkaan lounaan ohessa. Vanhojen ystävien kanssa on paljon puhumista ja kun olemme kaikki vähintään eläkeiän kynnyksellä, myös sairauskertomuksia riittää ja neuvoja ja ohjeita jaettavaksi. Sen jälkeen kävin avannolla.

Kävin meressä tänäänkin

messun jälkeen - oli hyinen tuuli. Laiturilla näytti olevan porukkaa katsomassa, joten oli pakko vähän elvistellä. Uin tavallisen 20 vedon sijasta 30 ja välillä selkäuintia. Laiturille noustessani vilkutin keveästi vaaleanpunaisin perunankuorimahansikkaisin käsin katsojille.

Tänään pukukopissa oli porukkaa niin paljon, että seisoin pukuhuoneen nurkassa sanomalehden päällä pukeutuessani ja kalsarit menivät väärin päin, mutta niitä ei tilanne huomioon ottaen kannattanut ruveta kääntämään. Samaa sanoi muuan toinenkin rouva. Ilmapiiri oli kannustava ja iloinen. Ja nimiä seinällä kävijälistalla oli tullut pari sataa toissapäivän käyntini jälkeen - siis pelkästään naisia, miten paljon lie miehiä?

Onhan meillä ollut vieraitakin!

Pariin otteeseen kävivät etelän pojan perheenjäsenet meillä. Eräänä päivänä täällä oli kaksi miniääni ja kuusi lastenlasta, kun pidimme yhteisen hartaushetken. Veisasimme paastonajan virren ja rukoilimme yhdessä Isä meidän.

Toisena päivänä teimme saman, kun oli pojan perhe kanssamme. Olin onnellinen! Voit varmasti uskoa sen, rakas lukijani! Tietysti luin lapsille pari Viiru ja Pesonen -kirjaa, joista pidän itsekin ja Seppo leikki lasten kanssa, kun minä kai laitoin ruokaa tai juttelin muiden kanssa.

Usein on mielessäni

äitini kertomana se, miten mummu oli itkenyt, kun pojan auto lähti pihasta kohti etelää. Ja sitä kertoessaan oma äitin sanoo samaa: itku tulee, kun joku lapsista lähtee, vaikka ei lähtisi kovin kauaskaan. Nyt olen itsekin tullut samaan ikään ja vaiheeseen.

Kun poikani oli täällä - tapaamme harvoin - ja kun hän lähti perheineen, koin melkein tuskaa. Äiti kaipaa ja rakastaa lastaan koko ikänsä. Eron

hetkellä tuo ikävä konkretisoituu, ei sitä juuri muutoin ajattele eikä koe. Se elämä, kun lapsi oli pieni ja lähellä, ei koskaan palaa. Se on enää muisto. Piti tämäkin kokea, ehkä sinäkin, joka olet äiti, olet kokenut saman?

Seppo keitti

kofeiinitonta iltakahvia meille. Astianpesukone hyristelee astioita puhtaaksi, ulkona on pimeää. Mutta pelakuut ovat jo tuvassa, tarkemmin sanottuna eteisen lattialla vielä huomiseen. Sitten nostan ne työhuoneen ompelupöydälle siihen asti, kunnes ne pääsevat parvekkeelle. Sitten alan taas ommella. Niin olen ajatellut.

Siunattua viikkoa, oli sinulle sitten loma edessä tai takana, tai lomaa koko ajan, niin siunattuja päiviä eteenkin päin, arvoisa lukijani!