11.01.2023 - Sadepäivä lumituiskujen jälkeen

Istun keittiönpöydän ääressä, harakka keikkuu koivun latvassa ja hyvin pysyy, vaikka tuulee. Kävin roskiksella nastakengät jalassa viemässä roskia. Ei sovi kaatua ja katkaista jalkojaan, jos sen voi estää. Tungin täyteen ahdettuja laatikoita tiukemmaksi, että kannet menivät kiinni. Välillä litistän pahvilaatikoita, jotka on laitettu sekajätteisiin ja laitan niitä oikeisiin paikkoihin. Muitakin kuin minua ärsyttää roskien huono lajittelu ja yhtä monta lienee niitä, jotka vähät välittävät koko asiasta. Sellainen on maailma.

Ensi lauantaina

menemme jälleen syntymäpäiville. Tosin niille samoille Amandan 8-vuotiskekkereille, jotka piti olla viime viikonvaihteessa. Tällä kertaa oksennustauti tuli ennen perhejuhlia, ja vaikka vain yksi oksensi, niin muut olivat varpaillaan odotellen, kaatuvatko kaikki. Mutta ei, tällä kertaa saimme viettää pikkuisen pojanpojan ristiäiset pari päivää aiottujen synttärien jälkeen ilman jälkitauteja, ja vain edellä mainittu henkilö joutui olemaan pois juhlista, mikä sekin oli tietysti harmittavaa.

Lapsi sai raamatullisen nimen ja käyttäytyi hyvin rauhallisesti Ari-paappansa kastepuvussa. Isommat sisarukset menivät myös siunaamaan vauvaa yhdessä kummien ja vanhempien kanssa ja se oli hieno hetki. Lapset lauloivat Jumalan kämmenellä ja säestin heitä pianolla parhaani mukaan herra 1v11kk kavuttua syliini. Sen jälkeen lauloimme Taivaan Isällä on paljon lapsia, ja soitimme erilaisilla soittimilla, tai ainakin minä soitin. Herra 1v istahti kyykylleen ja myötätunnosta tätä kohtaan myös herra 2 v6 kk kyykähti katsomaan, mitä tämä edellinen mahtaa tuumata kyykkyessään. Joten esityksessä oli monta elementtiä.

Myöhemmin tuli mieleen, että yksikään lapsi ei itkenyt koko juhlan aikana, vaikka keskiarvo lasten iästä oli sentään vain vähän yli 3v lukuunottamatta vauvaa ja 12-vuotiasta neitosta. Ja vaikka lapset innostuivat kahvihetken jälkeen juoksemaan hiki hatussa ympäri seurakuntasalia kuten lapsilla on tapana.

Tänään olen

väsynyt. Heräsin puoli neljältä enkä ole saanut sen jälkeen enää unta. Edellisenä yönä nukuin sentään 6,5 h, mutta sekin on turhan vähän. Ei ollut migreeniä eikä tukkoisuutta, mutta tällä kertaa kai herätin itseni ennen kuin tapahtui kauheita. Nimittäin illalla Seppo kysyi, millaista unta haluaisin nähdä, ja sanoin, että mielelläni kävisin retkellä. No, olin "retkellä" unessa ryhmän kanssa itäisessä naapurimaassa. Siellä meidät oli havaittu kristityiksi ja aiottiin viedä ammuttavaksi. Keräsimme tavaramme ja lähtiessäni hotellista meinasin toivottaa ihmisille Jumalan siunausta, mutta en uskaltanut. Elättelin näet vielä toivoa, että meidät vain kärrättäisiin maasta pois, mutta saisimme pitää henkikultamme. Tänä iltana toivon jotain muuta kuin retkeilyunia.

Ehkä unessa

oli jotain aiemmin katsomastani Päivö Parviaisen elämästä: Seitsemän kapsäkkiä. Se näkynee Areenalla, joten käypäs katsomassa. Se oli leppoisa katsottava, ja siinä tosiaan Kiinassa sotilaat olivat tulleet kerran kirkkoon Päivöltä kysymään, mitä nämä siellä opettavat.

Areenalla on kuulemma myös uusia jaksoja Kaikenkarvaisista ystävistä. Sain vinkin, itse en olisi varmasti huomannut. Vielä emme ole katsoneet, mutta luultavasti tänä iltana vietämme rattoisan elokuvahetken Sepon kanssa.

Luin jälleen

mielenkiintoisen kirjan, Willettin Sydän häkissä. Kirjan pohjateema, joka aiheutti henkilöille paljon surua, eroa, tuskaa ja muuta, oli mustasukkaisuus - ja tietysti rakkaus. Joidenkin rakkaus oli sitovaa, omistushaluista ja katkeraa, ja siitä koitui paljon ikäviä seuraamuksia perheille. Jotkut taas rakastivat siten, että halusivat elää avioliitossa, mutta harrastivat syrjähyppyjä niin paljon kuin ehtivät. Heidän mielestään se ei ollut este jatkaa avioliittoa muina miehinä. Puolisot saattoivat olla eri mieltä ja olivatkin, kun se tuli ilmi.

Miten monenlaista sotkua syntiinlankeemus ja siitä johtuva langennut luontomme saakaan aikaan! Ja miten uskomattomia selityksiä me ihmiset kykenemme keksimään pestäksemme itsemme puhtaiksi. Kaikki tuollainen on raskaan lajin petosta itseämme, muita ja Jumalaakin kohtaan, ja toivoa sopii, että saisimme vaeltaa valossa pimeyden sijaan.

Jos me valkeudessa vaellamme, niinkuin hän on valkeudessa, niin meillä on yhteys keskenämme, ja Jeesuksen Kristuksen, hänen Poikansa veri puhdistaa meidät kaikeasta synnistä. -1. Joh 1:7

Eilisiltapäivänä

meillä oli pari pikkuista lapsenlasta kyläilemässä isänsä kanssa, tulivat pyörällä läpi lumisateen, lapsoset pyöräkärryssä. Oli mukavaa kuulla, miten Seppo leikki lasten kanssa ja lapset viihtyivät pitkän aikaa, kun jäin pojan kanssa vielä juttelemaan keittiön pöydän ääreen. Lapset kasvavat ja tulevat tutuksi. Ehkä loppuviikolla saamme vielä toiset kaksi tänne leikkimään. Sitä ennen minulla on kuitenkin huomenna työkeikka ja perjantaina olemme kutsuneet vieraita päivällä.

Viime pyhänä

menimme hyvissä ajoin kirkkoon Sepon kanssa, minä kahvia keittämään, Seppo pystyttämään alttaria ja saarnastuolia. Seurakuntammehan kokoontuu Vapaakirkon tiloissa Laivakatu7, jossa ei ole alttaripöytää eikä liioin saarnastuolia. Ruotsinkielinen srk jälkeemme purkaa rakenteet pois. -Väkeä kertyi runsain määrin, mikä on tietysti iso ilo. Ja kuuntelimme hievahtamatta, sillä Ville Typön saarna etiopilaisesta hoviherrasta ja Filippuksesta oli aivan erinomaisen puhutteleva. Luulen, että kaikki teistä lukijoista ette ole juurikaan perillä, mitä kaikkea tuo saarna pitää sisällään, joten kehotan kuuntelemaan sen lhpk.fi -sivustolta.

Kun pääsimme kotiin puoliltapäivin, huomasin, että olin unohtanut ostamani kananmunat kirkkoon. Ja niitä oli monta koteloa. Tein kauppoja yhden seurakuntalaisen kanssa ja nyt ne munat olivat kirkolla! Ja lumisade oli yltynyt, ei huvittanut lähteä autolla liikkelle, joten syötyämme pungersin itseni liikkeelle ja hain ne. Kuvittelin mielessäni, että kaadun selälleni ja repussa olevat munat rysähtävät velliksi ja kädessä oleva kassini lentää ilmaan ja leviää päälleni. Onneksi niin ei käynyt.

Maanantaina

oli sellainen päivä, että illalla odotin migreeniä. Mutta ei, se petti minut eikä tullutkaan! Olin siivonnut koko aamun huushollia, Seppo oli töissä. Sitten olin töissä ja sieltä tultuani en löytänyt avaimiani mistään. Ja nipussa oli monta tärkeää avainta. En saanut syödyksikään, kun olin niin hermostunut. Lähdimme etsimään autosta tongittuani ensin tavarani. Siellähän se nökötti auton takapenkillä. Mikä helpotus! Miten voikaan huolestua, jos avaimet joutuvat kadoksiin - niin on varmaan käynyt ainakin jollekin lukijoistanikin. Mutta ei edes tämä järkytys aiheuttanut migreeniä. Flunssan mentyä ohi migreeniä on ollut vain vähän, ja siitä olen toki sangen kiitollinen.

Taitaa olla aika

ruveta etsimään jotain syömistä ja siirtyä levähtämään hetkeksi. Aion kävellä kirjastoon myöhemmin ja käydä samalla kaupassa. Onneksi tänään ei ole mitään välttämätöntä, niin voin yrittää vetelehtiä, mikäli se onnistuu. Siunattua loppuviikkoa sinulle, arvoisa lukijani!