21.09.2022 - Täydellisen onnellinen!

Pakko kirjoittaa ihan vaan tästä päivästä. Olen sanonut Sepolle varmaan kymmenen kertaa, että olen NIIN ONNELLINEN! Siihen vaikuttaa todella moni seikka, joita kaikkia minä rakastan.

Aamupalan

jälkeen keräsimme varusteet kasaan. Aurinkolasini olivat hukassa, ei aavistustakaan, missä ne olivat. Onneksi autossa on keskipojalta lainaamani lasit, aurinko on paistanut tänään pitkästä aikaa koko päivän. En jäänyt suremaan kadonneita laseja. Yleensä kaikki löytyy viimeistään parin vuoden päästä, kuten kadonnut rannekellonikin löytyi hiljattain. Kateissa ei liene tällä hetkellä mitään, jos oikein muistan. Löysin aurinkolasitkin repun sisällä olevasta sivutaskusta, kun palasimme retkeltämme. -Ai niin, toinen poimuri on kateissa. Löytynee joskus.

Ensiksikin,

olimme menossa paikkaan, jossa olen kokenut elämäni parhaita muistoja noin 25 vuotta sitten, Stiinan, hänen lastensa ja omieni kanssa. Olimme Köklotissa monet kuumat kesäpäivät aamusta iltaan useina kesinä. Lapset olivat vedessä koko päivän, me kivillä lukien ja jutellen sekä eväitä napostellen. Elämäni oli muutoin sangen raskasta Arin sairastamisen takia, joten nuo päivät olivat siitäkin syystä erityisen ihania

Kävimme aluksi

tutkimassa Sepon kanssa, löytyykö puolukkaa kyseisestä vanhasta retkipaikasta, ei löytynyt. Mutta hyvä, vanha nuotiopaikka löytyi. Ja yllättäen myös tyrnimarjoja. Jatkoimme kuitenkin matkaa parin viikon takaiseen puolukkapaikkaan, joka oli viheliäistä risukkoa eikä marjojakaan ollut hurjan paljon. Tai olisi ollut, mutta ne olivat risujen alla enimmäkseen ja maasto oli hankalaa. Vaikka moitinkin maastoa, se ei varsinaisesti haittaa, kunhan saa olla metsässä ja luonnossa.

Poimin pari tuntia, kunnes alkoi väsyttää. Yllätyksekseni Seppokin näytti poimivan, mutta en tehnyt asiasta numeroa, olin muina miehinä. Hän ei näe oikein hyvin eikä ole innostunut poimimisesta. Periaatteeni on ollut, että sangollinen pitäisi löytyä, mutta nyt en jaksanut kilmuilla niin kauan.

Poimiminen alkoi

maistua puulta, palasimme marjoinemme autolle. Joimme kahvit auton lähellä, minä varjoisella kivellä, johon mies toi ystävällisesti istuinalustan alleni. Alkoi tuntua, että päänsärky tulee auringonpaisteesta, mutta ei se onneksi ole tähän mennessä tullut, ja nyt on kello jo pian kuusi illalla ja olemme siis kotona, Kahvi maistui erinomaisen hyvältä!

Palasimme takaisin

retkipaikallemme autolla. Minä olin hiestä märkä, saappaat ja villasukat samoin. Villasukat nostin aurinkoon tuulettumaan auton lähelle, ohuet sukkanikin olivat märät. Vaihdoin "leirikengät" jalkaani ja löntystelimme nuotiopaikalle.

Mies alkoi tehdä nuotiota, ja minä halusin mennä uimaan! Pyyhettä ja uikkareita ei ollut, mutta turha tehdä ongelmaa, kun ketään ei näy. Ikävä kyllä ranta oli kivikkoinen ja niin matala, ettei uiminen ollut mahdollista. Niinpä vaan pesin itseni ja kastelin kokonaan ja oloni muuttui hikisen märästä raikkaan virkeäksi! Aluspaita sai toimia pyyhkeenä ja ylleni puin kaksi takkia päällekäin ja hyvin tarkeni. Kenkiin laitoin sanomalehteä ja sukat nuotion lähelle kuivumaan.

Lähdin keräämään

tyrnejä. En muista kai koskaan poimineeni niitä, enkä tuosta paikasta ainakaan. Niitä ei ole mielestäni ollut siellä tai sitten en vaan muista. Nyt koikuin kivillä ja poimin - ja nautin! Savu nousi nuotiosta. Jossain vaiheessa nuotio alkoi olla valmis makkaran paistamiseen ja niin me söimme pari valkosipuli-homejuusto-grillimakkaraa mieheen, voileipää ja vähän lisää kahvia. Ja muutaman kananmunan. Ja sää oli mitä ihanin! Aurinko paistoi, yhtään ei tuuli osunut varjoiselle rannallemme. Aurinkoa en kaivannut yhtään enempää pääni takia.

Löysin jopa sieniä,

karvarouskuja. Se on toinen sienilaji, jonka tunnistan ja joita poimin, jos löydän. Toinen on koivuhapero. Niitäkin löysin onnekseni heinäkuussa joitakin kertoja ja paistoin itselleni. Seppo ei ole sienien ystävä, joten yksin saan niistä nautiskella.

Viimein sammutimme nuotion

ja lähdimme, mutta ensin aioin kaadella tuulessa puolukoista roskat pois. Mutta yhtään ei tuullut, ei kerta kaikkiaan. Ei sitten. Kävimme vielä Köklotin uimarannalla. Vesi oli laskenut viime näkemältä, josta on monia vuosia. Uusi rautainen paistouuni tai grilli vai mikä lie olikaan, oli pykätty uimarannalle ja uudet vessat sekä uimakopit. Muutamia ihmisiä oli tulta pitämässä ja syömässä, juttelimme heidän kanssaan.

Vielä poikkesimme

palauttamaan pahvi- sekä muoviroskat keräyspisteeseen, sekä viemään löytötölkit ja -pullot kauppaan. Ja nyt olemme onnellisesti kotona!

Minua ilahduttivat:

- marjastus, metsässä koikkailu, kaunis sää, kuppi kahvia urakan päätteeksi, hyvä seura. Vielä lisääkin marjastusta ja sieniä. Räpiköiminen vedessä kävi uimisesta. Nuotion ihanuus, makkara ja muu ruoka, kun oli jo nälkä. Metsän tuoksu! Ja suuresti mieltä ilahdutti se, että kyseisestä paikasta, missä olimme, on runsaasti rakkaita muistoja hyvästä ystävästä ja lasten riemusta kaukaiselta ajalta. Se tunne, että on eletty! Ja vieläkin eletään!

Posket punaisina

päivän ulkoilusta nautimme nyt kotona olosta. Ja minä odotan, milloin onnistumme jälleen retkeilemään!

Toivottavasti sinullakin on ollut hyvä päivä, arvoisa lukijani!

Kiitollinen mieli on kuin alituiset pidot! -Snl

Jk. Poimuri löytyi vaatehuoneen lattialta ihan näköpaikalta... ja ihan vahingossa sen huomasin.