30.01.2020 - Avioliitosta

Seppo lähti eilen Keski-Suomeen, tulee huomenna, mutta minä lähden puolestani aamulla äitini luona käymään ja olen yön yli. Eilisiltana minulla oli työilta, joten paljon muuta en ennättänyt kuin tavalliset iltatoimet ja soittaa eräälle rakkaalle, vanhalle ystävälleni pitkästä aikaa.

Viikonloppuna päätin

kirjoittaa seuraavan juttuni avioliittoon liittyen. Minulla on hiukan kertynyt materiaalia sitten reilun vuoden takaiseen tapaamiseen mieheni kanssa ja nyttemmin jo lähes vuoden kestäneeseen avioliittoon.

Viikko sitten työrintamalla tapahtui haasteellisia asioita, jotka nostivat muistumia joistakin yli 10 vuoden takaisista työasioista mieleen. Olin tosi raskautettu, sillä tosiaan vanhoja ikäviä asioita tuli pintaan. Onneksi työyhteisöni tukee, on yhteen hiileen puhaltava ja puhumme asioista keskenämme. Vähitellen alan päästä sisään sykkeeseen, jos niin voi sanoa. Sykkeellä tarkoitan lähinnä sitä, että olipa työyhteisö kuinka mainio hyvänsä, ihmissuhteiden rakentuminen vie aikaa. -Luultavasti tämä laukaisi myös sen, mistä jatkossa kirjoitan.

Väsyneenä oli ihana voida viettää viikonloppu mieheni kanssa, joka ymmärtää väsymiseni ja osaa suhtautua siihen oikealla tavalla. Ei vähättele tai yritä piristää, vaan mukavalla. hiljaisella tavallaan kulkee rinnallani.

Maanantaiaamuna

heräsin aikaisin, varmaan viideltä. En enää muista näinkö jotain unta, mutta yhtäkkiä minulle tuli vaan itku. Suru purkautui voimakkaana itkuna. Ymmärsin, että Arin kuolemaakin kamalampi asia oli se, kun jouduin laittamaan hänet palvelutaloon vuonna 1994. Ei ollut kerrassaan muuta vaihtoehtoa, olin aivan lopussa. Kärsin lasten surua, kun isä joutui pois kotoa. Kärsin Arin surua ja vastuu painoi, kun jouduin yksin tekemään päätöksen asiasta. Kärsin itseni takia, kun minulla ei ollut enää voimia kestää neljästä lapsesta huolehtimisen lisäksi vakavasti sairasta miestä. Se oli raskainta ja murheellisinta, mitä olen kokenut elämässäni, koska siihen liittyi myös muita asioita, jotka lisäsivät taakkaani.

Sain itkeä Sepolle suruani ja hän vain kuunteli eikä alkanut hyssytellä tai vähätellä. Mietin, mahtaako näitä purkauksia tulla vielä lisääkin. Voi tullakin. Kyllä tuolla pakissa niitä riittää, kun sopiva takauma tulee vastaan. No, sitten taas itketään ja rukoillaan parantumista haavoista.

Tutustuimme

Sepon kanssa reilu vuosi sitten kirjoittamalla toisillemme. Kirjeenvaihto muuttui hyvin äkkiä syvälliseksi. Minä kyselin, mitä mies odottaa ja toivoo avioliitolta. En todellakaan osannut odottaa täydellistä selontekoa, mutta sain sellaisen!

Mies kirjoitti kymmenisen kohtaa. Ne eivät olleet kevyesti heitettyjä, vaan ne olivat kypsyneet kymmenien vuosien aikana, mutta eivät olleet kohdanneet vielä vastaanottajaa. Nyt ne kohtasivat. Ne olivat täysin samoja asioita, jotka ovat minulle tärkeitä. Voiko olla totta!

Kun Ari vielä eli, ajattelin joskus, että en koskaan voisi löytää miestä Arin jälkeen, joka voisi ymmärtää minua, sillä elämäni Arin rinnalla oli hyvin ei-keskimääräistä. Se oli suorastaan hyvin erilaista kuin mikään keskimääräinen ja sen sain kokea joka käänteessä, virastoista ja seurakunnasta lähtien. Minulla oli lisäksi iso perhe, joka on minulle tärkeä ja rakas, enkä halua sitä sivuuttaa.

Seppo tunsi

erään henkilön, joka tuntee minut ja otti selvää, olenko minä luotettava. Kun se selvisi hänelle, hän uskaltautui kirjoittamaan sangen avoimesti. Sen jälkeen loppupelitkin olivat selvänä: menemme naimisiin!

Rakkaus

ei synny hetkessä, tai kai se voi syntyä, en tiedä. Mutta omasta kokemuksestani tiedän, että se kasvaa avoimessa ja luottamuksellisessa ilmapiirissä. Kun perusasiat ovat kunnossa: on yhteiset arvot ja näky elämästä, on yhteinen usko, kaikki käy hyvin. Jos Jumala on meidän puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan? Jumala, joka on rakkaus, antaa totisesti rakkautta ihmisille, jotka sitä häneltä pyytävät!

Kyseinen purkaus

oli mahdollinen sen takia, että alan yhä syvemmin sitoutua ja tulla yhdeksi Sepon kanssa. Luottamus ja rakkaus syvenee ja kasvaa. Jumala hoitaa vanhoja haavoja ja parantaa niitä. Rukoilemme yhdessä, haluamme hyvää toisillemme. Kiitolinen mieli on kuin alituiset pidot!

Olemme puhuneet myös kuolemasta. Se on tässä iässä ja sen takia, että olen kokenut jo yhden puolison kuoleman, jotenkin läsnä. Olen kiitollinen, että olemme selvillä toistemme ajatuksista, jos jompi kumpi kuolisi yhtäkkiä. Tuokin keskusteli lähensi minua mieheeni.

Aiheesta voisin kirjoittaa enemmänkin, mutta jatkan toisella kerralla. Iltapuuhat odottavat ja aamulla varhainen ylösnousu junalle. Kenties kirjoitan reissussa kakkosblogiin, jos siltä tuntuu. -Nyt ei ole uusia kuviakaan laitettavaksi, joten laitan vain jonkin entisen.

Siunattua loppuviikkoa, arvoisa lukijani!