27.11.2019 - Pimeänä keskiviikkona

Marraskuu

on ollut tapansa mukaan pimeä, märkä, sateinen ja auringoton. Minä en siitä stressaannu, olen päättänyt niin. Ja koska olen syntynyt marraskuussa, hehkuttelen tapani mukaan synttärien tulolla ja joulun odotuksella. Sitä paitsi, auringonvalo tuntuu sitä suloisemmalta sitten kun sitä taas saamme itse kukin, henkilöön katsomatta.

Eilisiltana olin todella väsynyt, mutta tänään, kumma kyllä, en. Mikä lie vaikuttaa asiaan. Ehkä se, että olen ottanut perjantaiksi vapaapäivän, sain sijaisen, joten viikonloppuni alkaa jo huomenna! Se elvyttää kummasti mieltä.

Työpäivä

oli ihan mukava. Kukaan ei kaatanut maitoa tänään pöydälle ja lattialle kuten eilen. Ai niin, yksi heilautti lautasensa lattialle ja kahvihetkelle tullessani yritin jynssätä lattiasta paprikaa, jonka päälle lapsi oli liukastunut ja joka oli tarttunut pitävästi lattiaan. Ei lähtenyt kunnolla pois, oranssi vana jäi. Muutenkin ruokahetki oli taas mukava ja ruoka hyvää. Ruuat haetaan koululle ja meille päiväkotiin Efö:ltä eli ruotsinkieliseltä kristilliseltä opistolta. Lapset maiskuttelivat ääneen ruuan herkullisuutta. Sen verran pitkään ja äänekkäästi, että lopulta piti kieltää.

Olemme katsoneet

miehen kanssa teeveestä uusimpia Doc Martin -sarjoja ja samalla olen veivannut hulavannetta. Pyysin miestä kertomaan heti, kun hän huomaa selviä muutoksia rouvansa vyötärön seudulla. Hulaaminen kuulemma hoikentaa uumaa paremmin kuin kävely. No, se jää nähtäväksi, mutta samallahan tuota voi pyöritellä, kun kerran on muutenkin tottunut tekemään useampaa asiaa yhtä aikaa.

Ensi lauantaina

tarkoitukseni on mennä katsomaan lapsenlasta, joka luistelee Espoon taitoluistelijoissa ja tulee Vaasaan kilpailuun. Silloin tällöin olen ollut mukana luisteluharjoituksissa Espoossa ja nähnyt tytön luistelua videolta, mutta nyt on toki mentävä paikan päälle, kun hän tulee perheensä kanssa tänne asti luistimien kanssa. On minulla lauantaille muutakin ohjelmaa: sukulaisia tulee Nivalasta käymään päivällä ja kenties jokunen ystäväkin poikkeaa kahville päivän mittaan, ainakin toivon niin! Teen varalta kakkua, jos joku sattuu tulemaan, vaikka en erikseen kutsukaan muita kuin sisarukseni.

Kun täytin 50 vuotta,

sytytin 50 tuikkua lautojen päälle riviin. Jätin tietysti väliä, etteivät ne roihahtaneet liekkimereksi. Oli hauska katsoa, kuinka ne vähitellen sammuivat. Merkittävien vuosien kohdalle laitoin punaisen tuikun. Nyt ei voi enää tehdä samaa hommaa. Syttyisi tulipalo kynttilöiden määrästä...

Ollessani noin 40-vuotias

tunsin itseni kuusikymppiseksi. Tunsin, että olen nähnyt elämästä kaiken, mitä voi nähdä ja voisin kuolla pois. Olin väsynyt elämään ja sen raskauteen. Kerran sitten, noin 10 vuotta sitten, joku rukoili ja sanoi, että iltaa on vielä jäljellä. Se antoi minulle toivoa: vielä ei ole käynyt ilmi, mitä minusta tulee, kuten Raamatussa sanotaan. Vielä on aikaa. Ja nyt, kun tuosta on kulunut 20 vuotta, minun on vaikea uskoa, että alan totisesti olla kuusikymppinen.

Työkaverini

voisi olla tyttäreni, mutta en tunne olevani hänen äitinsä ikäinen. Kummallista. Muutenkin on todella vaikea käsittää, että olen niin paljon vanhempi kuin muut työkaverini. Ja että lapseni ovat aikuisia. Heidän iässään olin jo elämää nähnyt - ehkä hekin siis ovat jo nähneet, vaikka lapsistaan on vaikea kuvitella sellaista.

Aloittaessani tätä blogia

olin vain 46-vuotias. Aivan lapsi siis. Koska olen syntynyt 1950-luvulla, tosin kuukautta ennen vuosikymmenen vaihtumista, minusta 1960-luvutta syntyneet ovat aina vaikuttaneet lapsukaisilta. Vähitellen on kai pakko uskoa, että hekin voivat toimia jo ammatissa ja osata jotakin... Alkanevat olla pian eläkeiässä, ainakin osa heistä!

Oheisen

jalkatyynyn (jolle olen tehnyt uuden pintasilauksen) ostin itselleni syntymäpäivälahjaksi ollessani 30 vuotias, siis 30 vuotta sitten. Uskomatonta, vai mitä! Aion mennä verestelemään joulumyyjäismuistojani sairaalan joulumyyjäisiin perjaintaina. Katsotaan, mitä sieltä tällä kertaa lähtee mukaan.

Kakku on paistunut,

menen ottamaan sen uunista. Mies lukee uutisia netistä. Sängyllä odottaa mainoksia; postin lakko loppui ja jotain postia saapuu pikku hiljaa. Jahka olemme hoidelleet puuhiamme, siirrymme sängylle lukemaan ja juttelemaan päivän tapahtumista ja rukoilemaan yhdessä. Ihanaa, rauhaisaa kotioloa, sitä minä arvostan nyttemmin, kun käyn töissä kokopäiväisesti ja kun täällä odottaa mukava mies minua kahvin kanssa - ja tänään jopa ruusujen kanssa!

Siunattua loppuviikkoa

ja alkavaa adventin aikaa, arvoisa lukijani! Toivottavasti menet hoosiannaa laulamaan sunnuntaiaamuna - itse menen kanttoriksi meidän messuumme Laivakatu 7:ään (ja taistelen hoosiannan soittamisen kanssa - se on minusta äärimmäisen hankala soitettava näillä taidoillani! Mutta luotan, että seurakunta laulaa, eikä huomaa, että kanttorikin hoilottaa kurkku suorana siitäkin syystä, etteivät soittovirheet kuuluisi!)

jk. Se huono puoli on harvemmin kirjoittamisessa, että unohdan hyvät jutut, joita viikon mittaan tulee mieleeni! Nytkään niitä ei pullahda mieleen...