18.09.2019 - Aurinko paistaa!

Aamulla töihin lähtiessäni sateli hiukan, mutta sade hellitti ja päivästä tuli aurinkoinen iltapäivää kohti. Aurinko on kyllä sellainen piristäjä, ettei paremmasta tietoa. Yleensä sen huomaan tammikuussa, kun pimeän syksyn jälkeen valo alkaa tulla taas esiin. Mutta kyllä se näin syksyn aikanakin kovasti ilahduttaa aina, kun se esiin pingahtaa.

Töissä

on ollut ihan mukavaa ja olen siellä mielelläni. Hetkittäin on hektistä ja vasen ranteeni ei pidä joistakin toimenpiteistä, kuten lasten nostelusta, pukemisesta tai nappien näpräyksestä. Käytän edelleen kineesioteippiä kädessä ja se auttaa aika lailla. Kipu ei ole jatkuvaa, mutta sitä on.

Ikävä kyllä

en osaa olla täysin levossa iltaisinkaan. Nytkin käytän kättäni, kun kirjoitan. Monena iltana olen hiukan tai hiukan enemmän ommellut koneella. Mielestäni siinä ei kovin käsi rasitu ja henkisesti tuntuu raskaalta, jos en voi tehdä itselleni mieluisia asioita. Tänään en tosin aio ommella enkä muutenkaan tehdä mitään erityistä paitsi kirjoittaa tämän jutun kuvineen.

Miehelleni

laitoin viestin töistä, että laitan ruokaa, kun tulen kotiin. Hän oli oitis rynnistänyt kauppaan ja ostanut meille salaattiannokset estääkseen minua riehumasta keittiössä. Ihana, ajattelevainen mieheni. Kahvit joimme toki ensimmäiseksi kotiin tultuani. Sen jälkeen join kahvia lisää olohuoneessa ja mieheni soitti minulle netistä mieleistään musiikkia, muun muassa Jussi Björlingiä sekä Henry Milleriä. Nimet piti tarkistaa häneltä, koska minä en muista tuollaisia. Mies kertoi samalla laveasti historiaa liittyen 1940-60 -lukuihin. Pääasiassa musiikki oli mollivoittoista, sopii se minullekin.

Töihin palatakseni

olemme tehneet hauskoja retkiä metsään ja vanhalle asemalle lammikoita kahlaamaan. Eilen otin evääksi luumun mieheen näkkileivän lisäksi. Kerroin tarkasti, että luumun kiveä ei saa syödä vaan se pitää sylkäistä pois. Yksi veijari pyysi kohta toisen, edellisen kiveä ei löytynyt mistään. Söitkö sen. Nyökkäys. Hmmh. Toinenkin oli syönyt kiven, mutta hän jätti sen sijaan luumun kuoret syömättä. Yksi ei huolinut luumua, pienimmälle en antanut ollenkaan edellä mainitusta syystä.

Lepohuoneessa

nauratti kyllä jonain päivänä. Porukka oli hiukan hillittömällä päällä ennen nukahtamista ennen kuin sain vetoapua nukuttamiseen. Kaksi veijaria hyppi tasakäpälää vierekkäisissä pinnasängyissä. Pari metriä ennen kuin ehdin heidän sänkyjensä luo, molemmat lakosivat makuulle kuin napista painaen. Tiesivät tarkalleen, missä asennossa heidän oletettiin olevan. Ihania mukuloita! Tunnen olevani omalla paikallani tuolla työssä.

Viikonloppuna tarkoituksemme on tehdä pieni kaupunkiloma miehen kanssa. Jos käsi kestää ja on aikaa, kirjoitan kakkosblogiin kännykällä. Siihen asti Jumalan siunausta, arvoisa lukijani!

Sinä (Jumala)  muutit minun murheeni ilokarkeloksi...