01.12.2017 - Pieni katsaus

Vaiherikas ja onnellinen syntymäpäivä aamusta iltaan! Kiitos onnitteluista, kiitos posteista, joita sain Espoosta ja Turusta lukijoiltani ja kaikista rukouksista ja ajatuksista!

Aamusella

syöksähdin töihin autolla, koko 400 metrin matkan. Niin kiire ei tullut, etten olisi kävellen ehtinyt, mutta ennakoin tulevaa. Töissä teimme lenkin asioille kaupungille, sää oli mukavan leuto, ei yhtään kylmä. Mutta talvinen sää on sittenkin jotenkin kalsea, niin että jos jää seisoskelemaan, tulee pian vilu.

Itse en ole oikein tullut vielä kuntoon flunssan jälkeen. Tänä aamuna heräsin jo kahdelta, jouduin ottamaan astmalääkkeitä eikä uni ole enää tullut.

Töissä

minulle laulettiin, sain lahjoja ja kortin, joka naurattaa, sillä siinä on ajatusta! Kakkukahvit joimme yhdessä äitien kanssa tapamme mukaan ja juttelimme tärkeitä asioita päivän mittaan.

Kahdelta lähdin

töistä, ajelin sairaalan kahvilaan tapaamaan Mirellaa. Keskussairaalan edestä on vaikea saada parkkipaikkaa, mutta minulle oli sellainen melkein oven edessä odottamassa. Mirella huristeli sähkömopolla paikalle ja tarjosi meille leivoskahvit ja taas sain lahjoja. Juttelimme syntyjä syviä, jaoimme kuulumisia ja jätimme rukouksessa yhteiset asiamme Jumalan hyvään haltuun. Jatkoin matkaani iloiten.

Kotona

kuorin perunoita, laitoin ruokaa ja kanniskelin tavaroita paikoilleen. Kuka niitä on taas kuljetellut ympäriinsä? Pian tytär ajeli luokseni tyttäriensä kanssa ja jo ulko-ovella he kajauttivat onnittelulaulun, johon Tiutau ei kylläkään osannut vielä osallistua, mutta järjesti myöhemmin kattavan konsertin, joka ei päättynyt ennen kuin kutsuin lapsen isän paikalle, jolloin konsertti päättyi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin!

Tytär lähti kahviteltuamme treeneihin ja minä olin luvannut polleasti hoidella tyttöset. Keskipojan perhe tuli myös kukkasineen kylään - nuorin poika kävi edellisenä iltana - ja pian sen jälkeen tyytyväisenä lattialla touhuillut Tiutau huomasi, että paikalla oleva yleisö ei ole vakioporukkaa. Hän päätti, ettei meininki vetele ja aloitti itkemisen. Tähän yhtyi Saarukka 1v, ja kaksoiskonsertti oli kuulemisen arvoinen. Sitä emme kukaan kyenneet lopettamaan, puheista ei ollut hyötyä - huulilta lukien kommunikoimme. Mitään paniikkia ei tietenkään ollut, sillä kerrankos lapsoset itkeskelevät. Teimme Amandan kanssa taikataikinasta pipareita jopa ja kirjailimme ne lastenlasteni nimillä.

Ajattelin kuitenkin

vähitellen, että tunti on liian pitkä aikaa itkettää pikkuisia ja viestitin Tiutaun isälle, että jospa hän ehtisi töistään paikalle ja hän tulikin pian. Sen jälkeen näimme aurinkoisia ilmeitä pikkuisten kasvoilla ja saatoin taas lukea Amandalle kirjaa ja keskustella muutenkin kuin huulten liikkeitä lukemalla.

Ennen kuin

lasten perheet lähtivät, seisoin oven pielessä ja Amanda oli keksinyt leikkiä piilosta selkäni takana. Hän työnsi ovea kiinni, ja sen välissä oli sattumoisin minun sormeni. Auts!

Eihän siinä voinut kohta muuta kuin nauraa. Olin muistaakseni sanonut illan alkupuolella, että on niin suloista, kun lapsenlapset somasti tässä leikkivät. Ja niin olikin, mutta konsertointia en ollut aavistanut. Se oli täyttä bonusta ja niinpä olikin helpottavaa taas kerran todeta, että onneksi lapsilla on omat isät ja äitinsä ja minä saan olla mummo, joka vaan nauttii heistä ja työntää lapsoset vanhemmilleen, kun nämä heitä kaipaavat.

Ilta oli tässä vaiheessa

vielä nuori, ja Lene tuli pitkästä aikaa kylään. Annoin hänelle teekupin, jota ei tarvitse koko ajan täyttää. Yksi kupillinen tuntuikin riittävän hänelle ja sen jälkeen siirryimme Lene kiikkuun, minä sohvalle, ja molemmat virkkasimme ja puhuimme, rukoilimme ja taas puhuimme. Oli seesteinen ja mukava ilta, totta kai.

Olin saanut

kortteja lapsuudenystäviltä, serkuilta ja sukulaisilta, puhelinsoittoja ja viestejä. Lopulta ennätin suihkuun hiuksiani pesemään, sillä tänään perjantaina, on työyhteisön pikkujoulu. Tanjuska on luvannut letittää hiukseni iltaa varten. Meillä on mustavalkoinen ilta, mitä vaatteisiin tulee. Laitan kuvan asustani myöhemmin, jos onnistun saamaan sopivan kuvan.

En välttämättä jaksaisi lähteä minnekään illalla, sillä viikko on ollut täynnä säpinää, mutta työkaverit ovat niin mukavia, etten halua olla pois yhteisestä illanvietosta, jossa saamme hyvää ruokaa, kahvia ja ohjelmaa.

Luukkaan 12. luvussa

on tärkeä sana tälle päivälle ja tähän aikaan, jota elämme:

Olkaa niin kuin palvelijat, jotka odottavat isäntäänsä.

On aika

laittaa kuvat sivulle, kömpiä takaisin sohvalle, jos vaikka onnistuisin narraamaan itseni hetkeksi uneen. Yhdeksäksi ajelen Vestikseen, jossa olen aamupäivän perhekahvilassa ja pidän muskaria kymmenen nurkilla.

Siunattua ja hyvää viikonvaihdetta, arvoisa lukijani, ja laulathan sinäkin hoosiannaa tulevana adventtina!