21.10.2017 - Terveisiä Nivalasta!

Pyörähdin kolmen kuukauden jälkeen äitiä katsomassa kotopuolessa. Näin myös paria veljeni perhettä, mutta ikäväkseni en ennättänyt nähdä lapsuudenystäviä, joiden kanssa meidän piti mennä tapaamaan 95-vuotta täyttänyttä Eevaa. Ei vaan löytynyt yhteistä aikaa tällä kertaa. Jospa ensi reissulla sitten!

Tein alkuviikosta

vähän pitempää päivää, että sain perjantain vapaaksi. Minulla oli tiistaina Amanda, 2v, mummoilemassa sekä tytär Tiutaun kanssa sen jälkeen, kun parivuotias oli saanut olla yksin mummon kanssa aluksi. Teimme yhdessä ruokaa. Kun en keksinyt aluksi muuta tekemistä tytölle, laitoin hänet pesemään sipulia, kunnes olin pilkkonut sitä, niin että hän saattoi heitellä sitä pannulle.

Pöydän kattaminen

sujuu Amandalta jo kätevästi. Oma maitokannu hänelle, että hän saa itse kaataa. Yleensä koko pieni kannu tyhjenee, sillä toki on hauskaa kaataa aina vaan lisää ja uudestaan.

Pojantytärtä kävin tapaamassa samana iltana. Puolen tunnin jälkeen olimme jo hyvää pataa ja luin lapselle kirjaa ja hän yritti kiskoa silmälasejani. Aivan selvästi Saarukka osasi sanoa nenä! -On hienoa, että jokaisella on oma luonteensa ja niissä kaikissa omat hyvät puolensa.

Keskiviikkona

seurakunnassamme oli raamattutunti, Roomalaiskirje on nyt käyty pastorin johdolla läpi. Seuraavaksi siirrymme kysymyksiin, joihin pastori vastaa. Sitten alkaa uusi aihe.

Eräänä iltapäivänä, taisi olla keskiviikkona sekin, olin dementiakodissa pari tuntia hommissa. Soittelin tunnin verran pianolla vanhoja lauluja, kutenKotkan ruusu ja Olen kuullut on kaupunki tuolla. Siis laidasta laitaan. Välillä joku asukkaista viritti laulun, muun muassa armeijassa oppimansa, jota en ollut ennen kuullutkaan. Silloin tuntuu todella hohdokkaalta, kun näen asukkaiden innostuvan mukaan!

Join kahvia yhdessä erään asukkaan kanssa ja juttelimme kaikenlaista. Minusta ihmisten kohtaaminen on sitä parasta joka paikassa. Jokainen ihminen on arvokas ja tärkeä, jokaisella meillä on toisillemme annettavaa riippumatta taustastamme, iästämme tai mistään muustakaan.

Torstaina

huristelin Nivalaan, kesärenkaat alla, ja tänään saavuin onnellisesti kotiin, vaikka välillä satoi lumen tapaista, sillä oli niin kylmä sää. Viime yönä oli -6 astetta pakkasta Nivalassa ja auton lasit jäässä aamulla.

Äidin kanssa oli mukavaa. Otin hänestä kuvan, kun hän etsi kuulolaitettaan. Nuoriso sanoisi, että äiti repeili, kun hän näki ottamani kuvan, jossa kuulolaite roikkuu hänen silmälaseistaan. Hän huohotti nauramisensa välissä, että mitä ihmettä tästä päivästä seuraa, kun aamu jo on tällainen! Hän oli niin iloinen, kun ainoa tytär tuli käymään, ettei tiennyt, miten olisi. Perässä tullaan, ajattelen.

Kävimme äidin kanssa

konepäivillä, vai mikä ihme sen homman nimi on kirkonkylällä, jossa koko kylä on liikkeellä. Mentiin heti kättelyssä kirveenheittopaikalle, ei enempää eikä vähempää. Kirvestä en ole ennen nakellutkaan, joten tulipa kokeiltua. Ei tosin onnistuneesti, ja äidin tyylinäyte oli todella pelottava, mutta kyllä hänkin sai kirveen kalautettua maalitaulun suuntaan eikä ihmisjoukkoon.

Veljenpoika kertoi myöhemmin, että oikea tekniikka olisi ollut pitää kiinni kirveen terän vierestä eikä sen päästä, kuten minua erheellisesti harhautettiin heittopaikalla. Seuraavalla kerrallapa tiedän paremmin eikä minua jymäytetä.

Ilmaiset makkarat

söimme jonkun koneliikkeen pihassa. Ja kahvit joimme K-maatalousliikkeessä, jossa yksi veljistäni on töissä. Häntä tosin näin vain vilaukselta, sillä hänellä oli asiakkaita eikä hän joutanut seurustella meidän kanssamme. Tuttuja näimme jonkin verran ja niitähän piti jututtaa, varsinkin äidin.

Yhtenä iltana kävin

toisen edellä mainitun veljen perheessä äidin kanssa kylässä, toisena aamuna tuli serkkupoika käymään, sitten veli ja muita sukulaisia pyörähti paikalla. Ekotorilla ehdin käydä kahdestikin.

Puolukkametsä piti jättää väliin, harmillista. Olisin mennyt sinne veljen miniän kanssa, mutta polveni reistailee, on vähän turvoksissa ja kipeä, joten en arvannut lähteä rämpimään. Oli sitä paitsi kylmää ja märkää, eikä siis mitenkään terveellistä tulehtuneelle polvelle sellainen epätasainen maasto.

Kamala väsykin ennätti

iskeä eilen, mutta jännitti kotimatka tänään kelin takia, joten uni ei kuitenkaan tullut kovin nopeasti.

Äidin luona tein jotain pikkuhommia ohimennessäni. Leikkasin yhdet hiukset, siivosin pari kaappia, imuroin vähän ja sellaista. Kutoa ennätin samalla, kun juttelin sukulaisten kanssa. Yhtä lihamyllyn osaa etsimme tuntikaupalla, eikä sitä löytynyt sittenkään - siitä johtui ekotorilla ramppaamiseni.

Äidillä on mainioita sanontoja, joille saa kyllä nauraa. Hän mainitsi eräästä sukulaisestaan, joka on kuulolaitteen puheenjohtaja... Toki ymmärsimme heti, mitä hän tarkoitti. Ja onhan se hienoa, kun löytyy korvaavia sanoja unohtuvien tilalle. Joskus teeveessä on tullut jopa ohjelmia, joissa pitää keksiä ilmaisuja sanoille, joita ei saa mainita ja jotkut ovat siinä taitavia.

Paljon en ole

reissussa Raamattua lukenut, Katekismusta kylläkin ja rukoillut Isä meidän -rukousta. Äidin kanssa rukoilimme tänään ennen matkalle lähtöäni tapamme mukaan.

Päivän sana tälle päivälle:

Herra, onko minulla vielä toivoa? Kaikki on sinun varassasi.. -Ps 39:8

Tuossa onkin sanottu paljon. Toivomme on Jumalan varassa, hänen sanassaan, joka on Jeesus Kristus itse.

On aika

laittaa kuvat tähän Ajankohtaiseen ja valmistautua saunaan. Huomisaamuna riennän kirkkoon Laivakatu 7:ään jumalanpalvelukseen ja ehtoolliselle klo 9.30 mennessä. Hyvää ja siunattua pyhänaikaa, arvoisa lukijani! 

jk. Keskipoika lupasi vaihtaa talvirenkaat autooni, kunnon miehiä nämä minun pojat!