13.09.2017 - Kynttilä valaisee pimeää iltaa

Meren rannalla istuminen aurinkoisella säällä on melkein parasta mitä tiedän. Siis omassa sarjassaan, sillä onhan toki vaikka mitä mukavia asioita olemassa.

Iltapäivällä

pääsin kotiin kastumatta, sillä sain kyydin Karinilta. Aurinko näyttäytyi vähitellen. Vaikka vähän vetelyys vaivasi, teki mieleni lähteä ulos. Keitin pullollisen kahvia, otin juustopiirakan pakasteesta, maitoa purkkiin ja mukinkin pakkasin laukkuuni. Kävelin rantaan ja menin uimaan. Vesi oli +13 -asteista ja tuntui lämpöiseltä. Tarkoitan, että saatoin uida muina miehinä ilman hampaan kalinoita.

Olin suunnitellut

istuvani laiturin portaalla hiljaisuudesta nauttien, mutta ajatus osoittautui mahdottomaksi. Opiskelijat olivat vallanneet rannat. Saatoin vain nauraa, kun katselin vastapäiseltä rannalta Hietasaareen, jossa nuoret miehet juoksivat uikkareissa ympyrää niin kuin villi-ihmiset ja joku onnellinen suihkutti kylmää vettä matonpesuletkusta heidän päälleen. Juoksijaryhmä vaihtui tasaiseen tahtiin, niin että joka porukka varmastikin sai kasteensa.

Siinä vaiheessa

olin jo löytänyt paikan mahdollisimman etäältä, mutta meren rannasta, aurinkoisilta portailta. Istahdin lippa silmilläni juomaan maitokahviani ja syömään piirakkaani. Oli mukavan lämmintä, pientä aallokkoa meressä, pieni paatti silloin tällöin puksutti jonnekin suuntaan. Hietasaaresta kuului mölinää enemmän tai vähemmän.

Kahvit juotuani otin vielä kutimet esiin ja aloitin taasen uutta sukkaa. Vähitellen selässä alkoi tuntua vilua, ja ihmisiäkin oli alkanut hivuttautua lähistölle, joten pakkasin laukun ja lähdin kirjastoon.

Kävin lainaamassa

laulukirjan, jossa on Juokse sinä humma nuotteineen. Aion soittaa sitä töissä henkilölle, jonka lempilaulu se on. Näytti kirjassa olevan muitakin vanhoja, tuttuja lauluja. Niitä voin soitella enemmän tai vähemmän epäsointuisesti huomenissa, jos ennätän.

Kotona

sytytin pari lyhtyä pöydälle ja kattoon, ja aloin lukea Enni Mustosta. Se nainen osaa kirjoittaa mukaansa tempaavasti! Olen kulkenut illan Kirstin mukana Pariisissa, jossa hän on ompelimossa töissä vuonna 1925. Välillä olin puhelimessa ystäväni Mirellan kanssa. Yritämme onnistua tapaamaan syksyn aikana, vaikka haastavalta se vaikuttaa.

Mieleni alkoi tehdä

syömistä. Huikkasin palvelijalle, että saisinko teeleipiä, kiitos! Heti tottelin, nousin ja aloin huidella aineita kippoon. Kaurahiutaleita suurimmaksi osaksi, lisäksi kaikenlaisia siemeniä sekä SOKERIJUURIKASHIUTALEITA, joita suosittelen kaikille moninaisiin vaivoihin ja muutenkin. Vähän vehnäjauhoja, kaurajauhoja sekä suolaa, sokeria, öljyä ja kermavaahdon loput sekä vettä ja leivinjauhetta, jonka muistin viimeisenä. Teeleipien päälle ripottelin unikonsiemeniä, jotka ostin vuosia sitten alennuksesta, olivat silloin jo muistaakseni iällisiä.

Kolme söin, yksi jäi aamuksi.

Eikös ole fiksua

pitää kaikki tärkeät paperinsa tallessa, niin ne löytää heti tarvitessaan? Niin minä ainakin teen. Ikävä kyllä, en vaan löydä niitä sittenkään. Tänään minun piti löytää eräs pieni paperi. Pengoin Tärkeät Laatikkoni. Itku meinasi tulla, kun vastaan tuli Arin perukirja ja muita hautajaisiin liittyviä papereita. Veropapereita löytyi miljoona, niitä kun en uskalla heittää minnekään. Mutta etsimääni paperia en löytänyt.

Päivän Tunnussanan

pohjalta rukoilin tänä aamuna:

Minä opetan sinua, sanoo Herra, minä osoitan sinulle oikean tien. -Ps 32:8

Luotan, että näin tapahtuu kaikkien asioideni suhteen. Sekä kadonneiden tavaroitteni (= huivi, joka hävisi mystisesti viikko sitten, toinen pyöränavain, josta ei liioin havaintoa, mutta joka on luultavasti jonkin takin, laukun tai housujen uumenissa sekä se tämänpäiväinen paperi!)

Iloa sinulle, arvoisa lukijani:

Mikä siunaus saada oman voimansa, viisautensa, suunnitelmansa ja toiveensa täydellisesti menettäneenä olla kokonaan Jumalan voittama! -Lettie B.Cowman: Virtoja erämaassa