09.06.2017 - Viikko finaalissa!

Eihän viikko toki vielä lopussa ole, mutta töiden osalta sai ripustaan laukun naulaan. Ripustin myös kissat niskavilloista sängyn nurkkaan kunnes saan huomenna niille ison laatikon, johon sijoitan ne naukumaan lokakuun loppuun asti. Pakkasin myös ylimääräiset tassut, korvat, selät ja mahat koriin pöydän alle - virkkaan ja kudon vaihteeksi!

Osasyynä

siivoiluuni on se, että kummipoikani ulkomailta tulee keskipoikani kanssa käymään piakkoin ja huomenna mahdollisesti lapsenlapsi, joten ylimääräiset romut on siirrettävä sivuun. Minulla ei olekaan pitkään aikaan käynyt ketään paitsi viime pyhänä Amekki ja Marevan.

Vuosi on kulunut

Arin hautajaisista. Se oli kova päivä, raskas päivä. Olin puolihengetön, kun pääsimme viimein keskipojan luo lasten perheiden kanssa. Tuo aika tosin jäi mieleeni hyvin lohdullisena: miniät ja tytär hääräsivät ruokaa ja kahvia, minä sain maata lattialla ja kerätä voimia. Minulla on hyvät lapset kuten myös perheet heillä, Jumala on totisesti uskollinen.

Kun Ari sairasti, rukoilin Jumalaa olemaan Isänä lapsilleni ja hän on sen tehnyt omalla tavallaan. Annan kunnian ja ylistyksen Jumalalle hänen huolenpidostaan.

En tiedä, miten kuvailisin

mennyttä vuotta. Onhan se mennyt, varmaan paremmin kuin olisin osannut odottaa, mutta aika ajoin on ollut hyvin raskasta ja olen tarvinnut lääkärin apua. Jumala on kuitenkin antanut minulle rakkautta, hyväksyntää ja ystävyyttä monien eri ihmisten kautta - jopa miesten, ja tämä kaikki on hoitanut minua. Olen yllättynyt: minähän olen nainen, jolla on tunteita! Ystävyyden merkitys on myös korostunut, ystävät ovat tärkeitä, rakkaita, välttämättömiä!

Ilta jo ehti,

ennen kuin pääsin kirjoitukseni loppuun. Kummipoika ja omapoika kävivät juomassa kupposet kahvia ja praatailemassa. Heidän lähdettyään kipaisin ruokakauppaan, jahka vein ensin muutaman kirjan kirjaston palautuslaatikkoon. Kirjasto oli jo kiinni, nyt taas lueskelen Hilja Valtosen lähes sata vuotta vanhaa opettajatar-romaania omasta hyllystäni. Sitä olen lukenut luppohetkinäni, kun haluan jotain varmaa ja vakaata, helppoa ja sanallisesti hupaisaa.

Saunaan menon peruin. En jaksa mennä tänään, käyn huomenna. Harjoittelin sunnuntain virsiä, olen säestysvuorossa messussa. Mukavaa, että älysin laittaa ompelukoneen kiinni, muutoin tarttuisin taas kissin korvaan tai häntään ja siinä hurahtaisi monta tuntia. Nytpä joudun tekemään muuta, ja se on välillä terveellistä. Tai no en tiedä, äsken söin kaksi grillimakkaraa, ison kasan salaattia ja epäilen, että sorrun keksivaraston pauloihin ennen kuin ilta on vaihtunut yön lepoon. Huokaus.

Sain työkavereilta

enkelikukan, saman värisen kuin pelargoniat, jotka hankin eilen. Nimittäin eilenhän päädyin paitsi terassin pesemiseen, myös kukkaostoksille. Ja pyykkiä pesin ja ties mitä touhusin. En välttämättä paljon muuta.

Olimme aamupalalla perhetyön porukan kanssa Cumuluksessa, meren rannassa, silmiä hivelevät näköalat edessäni. Eipä tarvinnut syödä ennen iltapäivää mitään, niin oli mainiot murkinat kuten tuollaisissa paikoissa tapaa olla. Eräs toinen työntekijä siirtyy Setlementin veteraanityöhön, minä poistun Arkipajan kuvioista piakkoin - sitä me juhlistimme. Tosin minä olen tunkemassa jalkaa oven rakoon toiseen paikkaan, kerron siitä myöhemmin, jahka se toteutuu.

Illalla alkoi sade,

joskus puoli yhdentoista maissa. Kiskon vettä pitävän takin yöpaidan päälle ja menin kastelemaan nokkosvedellä omenapuita ja kirsikkapuutani, joka ei näytä mitään merkkejä kukkimisesta. Omenapuista yksi yrittelee kukkien tekoa, mutta heikolta näyttää omenasato tulevana syksynä. Viime syksynä sentään tuli kymmenisen omenaa.

Nautin siitä, että ränneistä lotisee vettä ämpäriin. Vesihanasta liruttelu ottaa hermoon, hidasta ja jotenkin teknistä touhua. Sadevesi rännistä on toista! Koko yön kai satoi, suunnittelin auton sadevesipesua kukkien kastelun jälkeen, kun auto oli valmiiksi märkä, mutta jos joku olisi nähnyt, se olisi näyttänyt omituiselta siihen aikaan.

Aamulla satelu jatkui,

kävelin sateenvarjoa heiluttaen Hietasaareen uimaan ennen työaamupalalle menoa. Vesi tuntui ensi kertaa lämpimälle! Nautin ja kiitin Jumalaa! Oli hauska jatkaa matkaa pirteänä ja merivesipuhtaana.

Erään kuuluisan

kirjailijan vaimo on kuollut, se kosketti minua, sillä luin kyseisen Hellstenin kirjan äskettäin ja pidin siitä. Toki olen Hellsteniin tutustunut aiemminkin. Kuuntelin hänen videonauhoituksensa facebookin sivulta ja tulin surulliseksi. Mies mainitsi kyllä Jumalan ja rakkauden ja rakkaudessa elämisen, mutta ei sanaakaan Jeesuksesta, joka on kuitenkin tie Jumalan luo. Jos ei ole Poikaa, ei ole Isääkään. Sen Raamattu selvästi ilmoittaa.

Sen sijaan kirjailija kertoili, kuten moni muukin puolison kuoltua, kuinka tämä on hänen seurassaan koko ajan, ja hän sanoi jopa, että tällä on nyt taivaallinen tehtävä ja hän on joka paikassa läsnä missä vain ihmisten elämässä, koska hän ei elä enää ajassa. En muista tarkkaa sanamuotoa - video lienee kuultavissa jokaiselle facebookissa olevalle.

Näin ei Raamattu opeta,

enkä voisi kuvitella itse puhuvani moiseen sävyyn: että kuollut puolisoni on joka hetki kanssani ja siksi en ole koskaan enää yksin, kuten kirjailija sanoi itsestään. Minäkään en toki yksin ole, sillä Jeesus elää minussa Pyhän Henkensä kautta. Mutta minulla ei ole enää mitään tekemistä kuolleen puolisoni kanssa. Se ei ole mahdollista, se ei ole edes luvallista, vaan kuolleella on oma rauhansa ja olotilansa tuonpuoleisessa. Kirjailija puhuu myös, että hänen puolisollaan on  taivaallinen tehtävä maan päällä.

Ihmisen "taivaallinen tehtävä" on löytää rauha Jumalassa eläessään ja se tapahtuu uskomalla Jeesukseen sekä kertomalla siitä muille. Evankeliumi eli ilosanoma on se, että Jumalan Poika kuoli ristillä sinun ja minun edestäni, jotta minä ja sinä saamme syntimme anteeksi ja pääsemme yhteyteen Jumalan kanssa. Tehtävämme suhteessa maailmaan loppuu, kun kuolemme. Sen jälkeen emme enää puhu eläville.

Itsekin olen nähnyt unessa Arin, mutta ei hän minulle puhunut eikä minua edes katsonut. Näin vain hänet terveenä ja iloisena, sanomassa jotain, jota en kuullut. Uni jätti minulle hyvän mielen: Ari on Jumalan luona, hän voi puhua, nauraa ja olla iloinen, mutta minulle hän ei enää puhu enkä minä hänelle. Sanomiset sanottiin hänen eläessään. Minä jatkan elämääni, hän on jo perillä.

1. Tessalonikalaiskirjeessä luvussa 4 sanotaan seuraavaa:

Mutta me emme tahdo pitää teitä, veljet, tietämättöminä siitä, kuinka poisnukkuneiden on, ettette murehtisi niinkuin muut, joilla ei toivoa ole.
Sillä jos uskomme, että Jeesus on kuollut ja noussut ylös, niin samoin on Jumala Jeesuksen kautta myös tuova poisnukkuneet esiin yhdessä hänen kanssaan.
Sillä sen me sanomme teille Herran sanana, että me, jotka olemme elossa, jotka jäämme tänne Herran tulemukseen, emme suinkaan ehdi ennen niitä, jotka ovat nukkuneet.
Sillä itse Herra on tuleva alas taivaasta käskyhuudon, ylienkelin äänen ja Jumalan pasunan kuuluessa, ja Kristuksessa kuolleet nousevat ylös ensin;
sitten meidät, jotka olemme elossa, jotka olemme jääneet tänne, temmataan yhdessä heidän kanssaan pilvissä Herraa vastaan yläilmoihin; ja niin me saamme aina olla Herran kanssa.
Niin lohduttakaa siis toisianne näillä sanoilla.

Lohdutukseni ja sinun todellinen lohdutuksesi,

hyvä lukijani, on siinä, että me pääsemme perille Jumalan luo kuten edellä menneet rakkaamme, kun uskomme Jeesukseen. On järkyttävää itsepetosta kuvitella kuolleen puolison olevan läsnä edelleen. En edes haluaisi sitä. Antaa kuolleiden levätä rauhassa!

Eräänä päivänä kävelin aseman ohi, kun muuan nuori nainen juoksi junan luo, joka oli pian lähdössä. Ovet olivat jo kiinni, mutta juna oli vielä paikallaan. Nainen painoi nappia, että ovi aukeaisi. Asemalle seisoi joitakin ihmisiä, jotka heiluttivat käsiään, että junankuljettaja näkisi ja avaisi ovet. Näin ei tapahtunut. Juna lähti liikkeelle ja nainen jäi asemalla.

Nyt on vielä armon aika

ja mahdollisuus päästä Jeesuksen seuraan ja yhteyteen Jumalan kanssa. Raamattu sanoo:

Tulee aika, ja on jo, jolloin kuolleet kuulevat Jumalan Pojan äänen, ja ne jotka kuulevat, ne saavat elää. -Joh 5.luvussa

Kun en vielä ollut herännyt kuulemaan Jumalan ääntä, olin hengellisesti kuollut. Mutta kun Jumala avasi korvani kuulemaan hänen äänensä, sain elämän, junan ovi avautui ja sain astua sisään. Raamatun sana alkoi vähitellen avautua. Siihen asti olin asemalla kuten tuo nainen.

On kauhistuttavaa jäädä asemalle lopullisesti, mutta onneksi vielä on mahdollista nousta junaan ja kuulla Jumalan kutsu. Ja ne jotka kuulevat, ne saavat elää...

On aika

siirtyä vähitellen nukkumaan. Huomenna on monenlaista puuhaa, ylihuomenna messu ja ristiäiset tyttären luona Karhulassa. Ilojuhla, kun pienokainen siirretään Jumalan valtakuntaan kasteen kautta monin rukouksin ja siunauksin.

Iloa viikonloppuusi, arvoisa lukijani!