13.03.2017 - Tänään kiitän Jumalaa!

Kiitän Jumalaa ja esirukoilijoita jälleen tästä päivästä. On ollut hyvä päivä. Yöt ovat jostain syystä aika tuskaisia tätä nykyä, pimeitä ja pelottavia omine mörköineen. Mutta päivän tullen varjot väistyvät ja valo voittaa pimeän.

Aamulla tapahtui

eräänlainen ihme. Kun aloin rukoilla, rupesin yhtäkkiä ylistämään Jumalaa. No, sen ei pitäisi olla mitenkään ihmeellistä, mutta minulle se oli. Pitkän aikaa olen lähinnä huutanut Jumalan puoleen ilman, että olisin kyennyt ylistämään. Tänään vain kiitin Jumalaa! Mieleeni nousi aika noin 32 vuotta sitten. Olimme tulossa avioliittoleiriltä ja kotimatka sieltä oli ahdistava ja pelottava: vihollinen ei jättänyt Aria ja minua rauhaan.

Silloin aloin ylistää -

lauloin niin kauan kuin jaksoin ylistystä Jumalalle ja jos meinasin lopettaa, Ari sanoi: jatka laulamista!

Eräs Jumalan valtakunnan työntekijä

istui taannoin työpöytänsä ääressä ahdistuneena ja lannistettuna. Hän ei tiennyt, miten selviytyä eteenpäin. Silloin hän näki seinälle ripustetun taulun, jossa oli teksti:

Jospa yrittäisit ylistystä!

Ja niin mies alkoi ylistää ja nousi vaikeuksien yläpuolelle. Näin itse uskon tapahtuneen myös opetuslapsille, jotka vankilassa ollessaan lauloivat ylistystä Jumalalle. Ei ollut muuta tietä enää! Itse koin sen konkreettisesti myös kerran, kun Ari oli keskussairaalassa, ja minun oli pakko lähteä viimein töihin ja olin sangen ahdistettu. Lauloin autossa niin paljon kuin ääntä lähti, ylistin Jumalaa. Ei ollut muuta mahdollisuutta. Nyt on näköjään taas aika ottaa käyttöön ylistys, se on päässyt unohtumaan ja pölyttymään - toki olen kiittänyt Jumalaa, mutta ylistys on jotain vielä enemmän!

Arkipajan

väen kanssa teimme pitkän lenkin aamupäivällä. Sää oli kuin maitokeittoa, lämmintä ja suloista. Ei tuulen häivää, ei ainakaan kylmän tuulen. Olisin voinut kävellä vaikka kuinka kauan. Mutta sisälle menimme lopulta, pidin lauluhetken. Osa soittajista söi soittimiaan, mutta jotkut vähän soittelivatkin kanssani. Päivän hitti on Viisi pientä ankkaa lähti leikkimään...

Ruokailun jälkeen ajelin vauvaryhmää tapaamaan. Siellä oli myös äitejä, jotka ovat tyttäreni kavereita. Tunnistivat kuulemma minut näöstä ja puhetyylistä, samanlainen kuin tyttärellä tai päinvastoin. Ihania nuoria äitejä vauvoineen.

Iltapäivällä

siivoilin kolmatta työpistettämme ja vaihdoin kuulumisia toisen työntekijän kanssa. Mukava työpaikka, mahtavia työkavereita, antoisia keskusteluja syvällisistä aiheista.

Kotona

innostuin siivoamaan, en vissiin saanut tarpeekseni. Lopulta putsasin koko kodin, vein matot pihalle, imuroin ja pesin lattiat. Vähän huomaamatta, salaa itseltäni. Pesin myös pyykkiä, vaihdoin pari sanaa naapurien kanssa. Luin romaania, löysin messiaanisia hengellisiä lauluja youtubesta, niitä olen kuunnellut pitkin iltaa.

Olen pysynyt erosta sokerista ja vehnäjauhoista, siis pullasta ja vehnäleivistä. En ole ainakaan pulskistunut tämän viikon aikana, mutta tuskin hoikistunutkaan. Olo on kuitenkin aika kevyt ja mukava. Jatkan  vielä toisen viikon samaa rataa.

Iltamassa

otin kutimen ja lähdin naapuritalon vanhuksia tapaamaan. He ottavat aina iloisesti vastaan ja juttelevat innokkaasti kuulumisia. Toivottavat uudestaankin käymään, mikä lämmittää mieltä. Aion mennäkin taas jonain iltana kutimen kanssa kuten nytkin tein. On arvokasta, että on kyläpaikkoja, joihin voi poiketa noin vain ilman eri kutsua. Rakkaita nämä naapurini!

Prosessoin omaa tilannettani

jatkuvasti. Yritän löytää itseni tässä uudessa kuviossa, jossa olen. Eräänlainen visio minulla on jälleen tullut mieleeni.

Ari sairautensa kanssa oli ikään kuin näyttämöllä vuosikaudet. Jatkuvasti jouduin pyytämään esirukousta hänen puolestaan: toistuvasti oli keuhkokuumetta, tukehtumisyritystä, yskää ja hengitysvaikeuksia. Hävetti melkein laittaa viestiä ystäville, että voisitteko TAAS rukoilla, nyt näyttää tilanne jälleen tosi pahalta. Koin vaikeudet hengellisenä sodankäyntinä, niin ankaraa se oli melkein jatkuvasti. Itse olin kulisseja yllä pitävä avustaja, perheen arkirutiinien selvittäjä.

Nyt kun Aria ei ole, olen yhtäkkiä joutunut parrasvaloihin, ihan yksin. Kuten kova päänsärky vaikuttaa niin, että vähäisempi jalkasärky ei tunnu, en minäkään ollut kovin ehtinyt miettinyt omaa vointiani ja olemistani. Minä en ollut päähenkilö, tottahan minä jaksoin, terve ihminen - ainakin huomattavasti terveempi kuin puolisoni viimeiset lähes 30 vuotta.

Nyt kun kuvaannollinen päänsärky on poissa - Aria ei enää ole, ei enää sitä sairauden murhetta minulla - huomaankin "jalkasäryn" olevan todellinen. Enkä tiedä, miten sen kanssa pitäisi toimia! Mistä se on minuun ilmaantunut ja onko tämä todellista? Kuvittelenko vain?

Kiitos Jumalalle,

Hän ei ole hylännyt eikä jättänyt minua vieläkään! Olen varma, että valo alkaa pilkistää vähitellen elämääni talven taituttua kevääksi, valon vallatessa alaa. 2 Kor 4. luku on puhutteleva, jaan koko luvun kanssasi, arvoisa lukijani ja toivotan samalla Jumalan runsasta siunusta sinulle!

Sentähden, kun meillä on tämä virka sen laupeuden mukaan, joka on osaksemme tullut, me emme lannistu,
vaan olemme hyljänneet kaikki häpeälliset salatiet, niin ettemme vaella kavaluudessa emmekä väärennä Jumalan sanaa, vaan julkituomalla totuuden me suositamme itseämme jokaisen ihmisen omalletunnolle Jumalan edessä.
 

Mutta jos meidän evankeliumimme on peitossa, niin se peite on niissä, jotka kadotukseen joutuvat,
niissä uskottomissa, joiden mielet tämän maailman jumala on niin sokaissut, ettei heille loista valkeus, joka lähtee Kristuksen kirkkauden evankeliumista, hänen, joka on Jumalan kuva.
 

Sillä me emme julista itseämme, vaan Kristusta Jeesusta, että hän on Herra ja me teidän palvelijanne Jeesuksen tähden.
Sillä Jumala, joka sanoi: "Loistakoon valkeus pimeydestä", on se, joka loisti sydämiimme, että Jumalan kirkkauden tunteminen, sen kirkkauden, joka loistaa Kristuksen kasvoissa, levittäisi valoansa.
 

Mutta tämä aarre on meillä saviastioissa, että tuo suunnattoman suuri voima olisi Jumalan eikä näyttäisi tulevan meistä.
Me olemme kaikin tavoin ahdingossa, mutta emme umpikujassa, neuvottomat, mutta emme toivottomat,
vainotut, mutta emme hyljätyt, maahan kukistetut, mutta emme tuhotut.
Me kuljemme, aina kantaen Jeesuksen kuolemaa ruumiissamme, että Jeesuksen elämäkin tulisi meidän ruumiissamme näkyviin.
Sillä me, jotka elämme, olemme alati annetut kuolemaan Jeesuksen tähden, että Jeesuksen elämäkin tulisi kuolevaisessa lihassamme näkyviin. Niinpä siis kuolema tekee työtään meissä, mutta elämä teissä.
 

Mutta koska meillä on sama uskon Henki, niinkuin kirjoitettu on: "Minä uskon, sentähden minä puhun", niin mekin uskomme, ja sentähden me myös puhumme, tietäen, että hän, joka herätti Herran Jeesuksen, on herättävä meidätkin Jeesuksen kanssa ja asettava esiin yhdessä teidän kanssanne.
 

Sillä kaikki tapahtuu teidän tähtenne, että aina enenevä armo yhä useampien kautta saisi aikaan yhä runsaampaa kiitosta Jumalan kunniaksi.
 

Sentähden me emme lannistu; vaan vaikka ulkonainen ihmisemme menehtyykin, niin sisällinen kuitenkin päivä päivältä uudistuu. Sillä tämä hetkisen kestävä ja kevyt ahdistuksemme tuottaa meille iankaikkisen ja määrättömän kirkkauden, ylenpalttisesti, meille, jotka emme katso näkyväisiä, vaan näkymättömiä; sillä näkyväiset ovat ajallisia, mutta näkymättömät iankaikkisia.