26.02.2017 - Pyhäiltana

Mitäs tässä muuta kuin kirjoittamaan, etten tule täihin tekemisen puutteessa! Kirjoittaminen on sitä paitsi niin erinomaista terapiaa, että olen ruvennut harjoittamaan sitä myös pöytälaatikkoon, ihan vaan itselleni. Tietysti minulla on vihkosia, joissa on enemmän tai vähemmän tekstiä eri tilanteisiin - ja kaikki ihan välttämätöntä!

Säestäminen

messussa oli taas iso ilo minulle. Pidän siitä todella! Olen  sangen iloinen, että pystyn jo vähän laulelemaan samalla, kun soitan. Toisinaan se jää yritykseksi, kun soitto menee pieleen laulaessani, joten sitten vain soitan. Edistystä on siis tapahtunut harjoittelun tuloksena. Kiitos siitäkin hyvälle Jumalalle!

Eilisen seurakuntapäivän

jälkeen olin aika muusina, sohvailin pitkin iltaa ja tuumailin vaan. Saunaankaan en jaksanut, mutta olinhan käynyt edellisenä iltana. Tänä aamuna aloin etsiä Merenrantapaikan avaimia, että voisin ne palauttaa. Missä avaimet?

Nuuskin roskikset ja taskut moneen kertaan. Kävelin pihalla naama maata hipoen. Ei avaimen avainta. Lähdin kuitenkin hyvällä mielellä kävelemään kirkkoon raikkaassa pakkassäässä, auringon valaistessa säteillään jo taivaanrantaa enkä ajatellut sen enempää mokomaa ongelmaa.

Kirkkokahvien jälkeen

marssin kotiin, laitoin auton lämmitysjohdon päähän. Nostin tuulinlasinpyyhkimen merkiksi itselleni: pari päivää sitten olin painellut töihin johto perässä heiluen. Hyvä kun ei tolppakin vielä!

Heittelin porkkanaa, sipulia ja kaalta paistinpannuun hautumaan. Sinne meni lampaankeittolihakin. Yllättäen olin ostanut sellaista viime viikolla. Luulin ostaneeni naudan lihaa hernekeittoa varten, mutta ostoskuittia tarkastaessani kotona havaitsin lampaan vieneen voiton huomaamattani. Se päätyi paistettavaksi tänään.

Alkoi hermostuttaa

ne avaimet! Miten monta sataa sellaiset maksavat, kolme avainta hukassa, vaihdettava monta lukkoa... Syy on yksin minun! Kurvasin eiliselle retkipaikalle, ei avaimia missään. Ajoin kotiin. Tietysti rukoilin, olin pyytänyt muutamia muitakin rukoilemaan. Kotona tulin autosta ulos ja suunnittelin perusteellista eteisen raivausta: siellä niiden on oltava!

Pihalla seisoi naapurin Mike ja kysäisi, onko minulta hukassa kolme avainta... En ollut uskoa korviani, vaan änkkäsin jotain epämääräistä leuka lonksallaan. Hän oli löytänyt avaimet pihalta tullessaan kotiin heti sen jälkeen, kun minä olin pompannut ulos Maren autosta ja raahaillut kattilat ja korit sisälle. Siinä hässäkässä olin tietysti roiskaissut avaimet mäkeen. Mike oli vienyt ne pyykkituvan seinälle ja lähti auliisti niitä minulle luovuttamaan. Hyppäsin miespolon kaulaan innoissani ja liki, etten suudellut hänen tohveleitaan onnesta puolipökertyneenä.

Minun täytyi olla perin järkyttynyt,

sillä unohdin hakea lähistöllä näkemäni ison tyhjän putellin, vaikka olin aikonut takavarikoida sen omaan talteeni heti pihaan ajettuani. Myöhemmin avannolle mennessäni sitä ei näkynyt, joku toinen oli napannut saaliin. En viitsinyt harmitella, avainten saaminen oli niin suuri kiitosaihe!

Ruoka oli valmista,

ja mieli hyvä, pääsin aterioimaan ja teinkin sen pitkän kaavan mukaan. Vieläkin on kitalaki hellänä, kun pistelin joulupiparit ja suklaat poikineen samaan laariin, kun syömisen aloitin.

Pistelin tänään herkut poskeen sohvalla maaten pitkästä aikaa. Mieleeni nousi vuosien takaiset ajat, jolloin menin vanhempieni luo Nivalaan käymään. Olin aina niin uupunut, että menin suoraan sohvalle makaamaan. Söin ruokani samassa asennossa. Niinhän Ari söi aikoinaan, kunnes ei enää yli 18 vuoteen syönyt suun kautta mitään. Mutta minä opin sen tavan. Vähitellen se on jäänyt pois, nyt jaksan istua pöydän ääressä aivan mainiosti.

Avannolle

lähdin, vaikka ei hirveästi huvittanut. Palautin kävellessäni Merenrantapaikan avaimet oikeaan osoitteeseen ennen kuin hukkaan ne uudestaan. Kävin palauttamassa kirjaston kirjan. Avannossa tein perinteiset lenkit, vaikka veteen meno tuntui kylmältä kyydiltä monen päivän jälkeen. Mutta asenteesta se meno sinne on, ei se muuta vaadi. Jos vaihtoehtona olisi se, etten voisi kävellä, mennä avantoon ja nousta sieltä itse vielä poiskin, niin hyppään mereen vaikka vaatteet päällä sen sijaan. Avantouinnista on pelkkää hyötyä ja iloa!

Vaikka reissu

oli tervehdyttävä, olin aika synkällä mielellä palatessani. Viime päivien ja ehkä viikkojenkin uurastukset väsähdyttivät minut yhtäkkisesti ja elämä alkoi tuntua hyvin raskaalta. Kukaan ei välitä ja joutaisin kuolla pois -ajatukset nousevat väsyneenä mieleen. Olen etevä synkistelemään, kun tilanne on otollinen ja nyt se oli.

Kirjoittaminen on oivallista lääkettä ja niinpä istahdin kirjoittamaan. Sitä ennen viestittelin Kaarinille, ja Amekille soitin ja ruikutin. Lopulta tartuin sentään Raamattuunkin - kas, kun älysin - ja luin vuorisaarnaa, Matt 7. luvusta, jonka lopussa sanotaan:

 Jos siis Jumala näin vaatettaa kedon ruohon, joka tänään kasvaa ja huomenna uuniin heitetään, eikö paljoa ennemmin teitä, te vähäuskoiset?
Älkää siis murehtiko sanoen: 'Mitä me syömme?' tahi: 'Mitä me juomme?' tahi: 'Millä me itsemme vaatetamme?'
Sillä tätä kaikkea pakanat tavoittelevat. Teidän taivaallinen Isänne kyllä tietää teidän kaikkea tätä tarvitsevan.
Vaan etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin myös kaikki tämä teille annetaan.
Älkää siis murehtiko huomisesta päivästä, sillä huominen päivä pitää murheen itsestään. Riittää kullekin päivälle oma vaivansa.

Lagus on jälleen

päässyt lukulistalleni. Hänen tekstinsä on mitä oivallisin omaan napaan tuijottajan nujertaja:

Kiitän rakasta, sanomattoman laupiasta Jumalaa. Hän ei anna meidän elää lihallisessa levossa ja ilossa, vaan alituisessa sisäisessä ja ulkonaisessa kurissa, ja painavan kuorman alla, josta ei näytä loppua tulevan. Tällä tavoin pidetään kirottu aatamillinen elämämme kiinni ristissä, ja näin me opimme vaikean taidon: jatkuvan kärsimyksen kestämisen.

Mutta jotta koetus tulisi täydellisemmäksi, ulkonaiset huolet ja vastukset yrittävät irrottaa sydäntä alinomaisesta parannuksen harjoittamisesta, ja usein sortunut sielu saa ainostaan silloin tällöin lähettää Herralle köyhät anomisensa.

Mutta Herra Kristus elää ja hoitaa kuitenkin uskon salattua työtä sielussa yli kaiken järkemme ja ymmärryksemme. Katso, näin tulee meidän täällä ja sinun siellä elellä päiviämme ja odottaa illan lähestymistä. Autuas se, joka valvoo ja pitää tallella vaatteensa ja pesee ne puhtaiksi Karitsan veressä. -Johan Lagus; Evankeliumin ääni, luku 10

Jokohan hermojen riekaleeni

olisivat saaneet terapiaa sen verran, että voin iloisella mielellä käydä pian nukkumaan? Sitä toivon ja jatkan Händelin kuuntelua ja iltatoimiani. Voi hyvin, arvoisa lukijani, ja nauti auringosta ja valon lisääntymisestä - siis päivän koittaessa! Itsehän olen siirtynyt taas hatun käyttöön auringon takia!