05.12.2016 - Hoh-hoijaa!

Eihän tässä voi kuin nauraa itselleen, kun herää taas kerran kolmelta ja huomaa laulelevansa  Mikäs se tuolla kolottaa, se taitaa olla mopo... Ei näy mopoja, päänuppia sen sijaan kolotti sen verran, että heräsin. Yllättäen kolotus lopahti, kun könysin ylös sängystä. Ollaan sitten pystyssä, kun ei uni kerran maistu.

Koko yön talo

on paukkunut tuulen jyskytellessä ikkunoita ja kattoa. Lumi on jälleen väistynyt veden tieltä. Voipi olla liukasta paikoitellen. Pimeää on joka paikassa, jouluvaloja loistaa joissakin ikkunoissa.

Pastorimme

Otto piti eilen erinomaisen hyvän saarnan. Salissa oli hiiskumaton hiljaisuus, neulan tippumisen äänenkin kai olisi voinut kuulla. Kirkkopyhän aihe oli valvominen ja mitä se on. Lapset olivat pyhäkoulussa viereisessä huoneessa, heillä oli oma ohjelmansa, jota Sande heille järjesti. Itse istuin kirkonpenkissä ilman säestysvastuuta ja saatoin keskittyä täysin laulamiseen ja kuuntelemiseen.

Jeesus tulee

pimeän aikana takaisin. Toisella tai kolmannella hetkellä. Kuin rosvo yöllä, äkkiarvaamatta. Kolmas hetki on yöllä kahden ja kuuden välillä.

Sillä niinkuin oli Nooan päivinä, niin on Ihmisen Pojan tulemus oleva, Matt 24. luvussa sanotaan.
Sillä niinkuin ihmiset olivat niinä päivinä ennen vedenpaisumusta: söivät ja joivat, naivat ja naittivat, aina siihen päivään asti, jona Nooa meni arkkiin,
eivätkä tienneet, ennenkuin vedenpaisumus tuli ja vei heidät kaikki; niin on myös Ihmisen Pojan tulemus oleva.

Uni tuli helposti, kun elämä on tavallista, mitään erityistä ei näytä tapahtuvan. Saatamme veltostua, lakkaamme odottamasta Jeesuksen paluuta. Ajatuksemme voivat ruveta askartelemaan toisarvoisissa asioissa, vähitellen alamme toimiakin saman suuntaisesti. Jeesus ei enää nousekaan mieleen, ei tee mieli rukoilla tai lukea Raamattua. Seurakuntaan ei huvita mennä, kun ajatukset ovat lähteneet maailman menoon mukaan. Valvomattomuus on ottanut vallan valvomiselta. Jeesus kehottaa:

Valvokaa, sillä ette tiedä aikaa ettekä hetkeä.

Monelle ei riitä Jumalan Sana. Pitää saada kokemuksia ja tunteita ja mennään sinne, missä niitä koetaan sen sijaan, että omistettaisiin uskossa se, mitä Sana lupaa. Myös Markus Pöyry puhui tästä. Suosittelen kuuntelemaan saarnoja www.lhpk.fi -sivustolta.

Seurakunnastamme,

ev.lut. Mikaelin seurakunnasta on tullut minulle rakas ja tärkeä paikka. Ari kuoli keväällä, elokuulla saimme oman pastorin ja viikottaiset messut ja viikkotoimintaa. Minulle avautui paikka, minne mennä, seurakuntaperhe ja siellä turvallinen ja lämmin ilmapiiri.

Koskaan aiemmin en ole ymmärtänyt kasteen ja ehtoollisen merkitystä kuten se viime vuosina on avautunut opetuksen myötä. Missä kuljenkaan, minulla on ylläni puhdas puku, Jeesuksen verellä ostettu ja maksettu ja minulle kasteessa puettu. Päivittäin saan palata Jeesuksen luo ja hän puhdistaa sen uudelleen ja uudelleen, sillä synti ei minua jätä tässä maailmassa, ei ketään meitä. Hautaan asti olemme syntisiä ja kykenemättömiä itseämme puhdistamaan. Mutta Sakarja 13. ensimmäisessä jakeessa sanotaan, että

Sinä päivänä on Daavidin suvulla ja Jerusalemin asukkailla oleva avoin lähde syntiä ja saastaisuutta vastaan.

Joka päivä on tämä mahdollisuus. Joskus 20 vuotta sitten, tai liekö kauemminkin siitä aikaa, kun eräs kaimani sanoi minulle tuon jakeen rukoillessamme. Muuta en keskustelustamme muista, mutta luultavasti minua painoi jokin asia. Jumalan sana on elävä ja voimallinen ja sen takia muistan tuon lauseen, sillä vain Jumalan sana vapauttaa, eivät meidän sanamme.

Aioin lauantaina,

jolloin kirjoitin viimeksi, imuroida ja käydä Savimajan vauvaa katsomassa (poika ei pidä tuosta nimestä, mutta minusta se on kodikas ja sopii, sillä miniä on asunut Afrikassa jonkin aikaa). En jaksanut imuroida omaa savimajaani, lakaisin vain näkyvät roskat. Nukuin kahdet päiväunet enkä jaksanut lähteä kotoa minnekään. Könysin puoli kymmeneltä nukkumaan ja heräsin migreeniin kahdelta pyhäaamuna. Lääkettä naamaan, uudestaan nukkumaan.

Mutta eilen kävelin

messuun ja virkistyin raikkaassa aamuilmassa. Kirkkokahveilla kävimme antoisaa keskustelua, joka jatkui muutamien kanssa lähipitseriassa. Köpöttelin kotiin ja ajelin myöhemmin vauvaperhettä tervehtimään. Kävin haudalla mennessäni. En ollut viime viikolla käynyt siellä ollenkaan. Kerran olin menossa, mutta oli pimeä ilta, olin väsynyt ja päätinkin käydä vain kaupassa. Ari nukkuu ja odottaa Jeesuksen paluuta ja heräämistä iankaikkiseen elämään. Hauta pysyy siellä, vaikka en menekään. Eilen sitten kävin kaivamassa lyhdyn lumen alta esiin ja sytytin uuden kynttilän. Oli lumimyräkkäinen sää, myöhemmin alkoi sataa silkkaa vettä.

Ja vauva oli mitä suloisin käärö! Näin hänet aiemmin sairaalassa, yhtä pieni hän oli vieläkin ja nukkui koko ajan. Äitini sanoi aina, että kunkodissa on vauva, siellä on jatkuva juhla. Vanha sanonta pitää paikkansa, lapsi tuo juhlan. Lisää vauvoja vaan!

Arin kaveri

tapaa soitella kerran vuodessa. Hän soitteli jokin aika sitten ja kertoi katsovansa Charles Stanleyn ohjelmaa Alfa-tv:stä. Minäkin katsoin sen eilen nähdäkseni, mikä mies on kyseessä. Ilmeisesti babtisti.

Stanley puhui rauhallisesti ja asiaa. Aiheena oli rohkeana pysyminen sen sijaan, että suostuisimme olemaan lamaantuneita. Hiukan sama asia kuin päivän kirkkoteksti, mutta eri näkökulmasta katsottuna. Hänkin kehotti uskomaan Jumalaan ja omistamaan Raamatun lupaukset. Mutta hän totesi, että jos ei usko Jeesuksen täytettyyn työhön, ei tietenkään voi uskoa Raamattuunkaan eikä sen lupauksiin omalle kohdalleen.

Stanley luki Raamattua, siteerasi sitä paljon. Moni puhuja ei tee niin. Raamattu saattaa olla pöydällä tai heilua kädessä, mutta puhuja ei avaa sitä ollenkaan. Olen minäkin sellaisessa kirkkohetkessä ollut ja opetus oli täyttä roskaa, koska puhe oli pelkkää puhujan itsekorotusta ja kehumista omilla töillä ja ansioilla.

Päätä ei pakota,

ehkäpä uskaltaudun uudestaan nukkumaan. Jospa migreeni ei tulisikaan tänä yönä? Se jää nähtäväksi.

Siunattua päivää sinulle, arvoisa lukijani!