05.11.2016 - Pyhäinpäivänä

Kuvitelmissani on jälleen kirjoittaa vain pieni juttu, mutta en ole varma, miten käy. Nukkumaan jo joutaisin, mutta ei huvita. Nukuin makoisat päiväunet, joten ehkä jaksan valvoa vielä. Aamulla on herätys seitsemän maissa, että ehdin kirkolla harjoittelemaan säestystä sähköpianolla. Se on erilainen kuin oma soittimeni, joten haluan aina saada tuntumaa ennen messua.

Kuuntelen Vivaldia,

jokin huilu- ja viuluhommeli kajahtelee kodissani tällä kertaa. Aamulla ja päivällä kuuntelin www.lhpk.fi -sivustolta Hannu Mikkosen saarnoja vuosien takaa, nimenomaan marraskuulla pidettyjä. Olen pitänyt jostain syystä aina kirkkovuoden viimeisistä pyhistä, joita seuraa adventti ja uusi kirkkovuosi.

Työsuhteiden tai -kausien loppuminenkin

on tuntunut yleensä mukavalta, sillä sen jälkeen elämässä on alkanut jotain erilaista. Luultavasti Arin koko avioliittomme ajan kestänyt sairaus vaikuttaa asiaan - tai sitten ei. Sairaus oli pysyvä ja muuttumaton. Sen takia halusin muuttaa kaikkea mitä voin. Vaihtelu ja muutos tuntuivat helpotukselta, lasten kasvu ihanalta: joka syksy he täyttivät vuoden lisää - jos itse kuolen, että pärjäävät taas vähän paremmin. Kovin käytännöllistä ja työkeskeistä.

Mutta se oli vain toinen puoli elämää, ei koko totuus. Jokaisen elämässä on useita näkökulmia. Jumala antoi toivon ja tulevaisuuden. Ja rakkautta meillä riitti loppuun asti.

Tänään lähdin

uimareissulle kävellen aamupäivällä. Pakkasta oli, pukeuduin napakasti enkä palellut. Aioin mennä hautausmaalle uimasta lähdettyäni. Tilanteeseen tuli muutos, sillä sain tiedon erään seurakuntalaisemme yllättävästä kuolemasta. Palasin kotiin ja vaihdoimme kuulumisia ystävien kanssa asiasta puhelimitse.

Hyvin lohduttavaa on se, että ystävämme sai lähteä työn keskeltä, saappaat jalassa. Ja kuitenkin hän oli harvinaisen valmis lähtemään Isän kotiin. Hän kaipasi sinne, mutta eli sittenkin täyttä elämää loppuun asti. Noin minäkin tahtoisin jättää maailman, jos Jumala sen minulle suo! Herra siunatkoon hänen saapumisensa perille rakkaittensa luo! Siunaan tämän rakkaan ihmisen muistoa ja hänen omaisiaan!

Otin nokoset

iltapäivällä ruuan jälkeen sohvalla. Uni tuli helposti, sillä minulla ei ollut mitään muuta kuin aikaa. Ja se tuntui vähän pitkältä, joten oli mukava nukahtaa. Sen jälkeen taas kahvia ja sitten lampsin hautojen maille. Arin haudalle oli tuotu kynttilöitä, omani paloi vielä. Sytytin tällä kertaa ylimääräisen kynttilän hautakiven viereen ja ajattelin Arin edesmennyttä veljeä, joka kuoli 21-vuotiaana Turussa, jossa mekin asuimme silloin. Ajattelin myös Arin isää, omaa isääni ja isovanhempiani.

Jälleen murua rinnan alle,

ja seuraavaksi kävelin kaupungin kirkkoon, jossa oli kynttilänsytytystilaisuus viime pyhäinpäivän jälkeen kuolleille. Arin nimi sanottiin puolivälissä, hänhän kuoli toukokuun lopulla. Ristin mallinen kynttilämeri siitä tuli. Kirkko oli täynnä omaisia, itselläni oli seurana poika vaimoineen, joten minun ei tarvinnut olla yksin. Lähelläni istui useita tuntemiani leskiä, joilla on suuri suru. Tilaisuudessa veisattiin mm. virsi 146:

1.
Rauhan saivat pyhät Herran,
jotka kerran
taistelivat päällä maan.
Kun me heitä muistelemme,
kaipailemme
sinne taivaan kunniaan.

2.
Ei he enää itke siellä,
niin kuin tiellä
itkivät he kulkeissaan.
Täällä painoi synnin taakka
maahan saakka,
taivaassa ei milloinkaan.

Lauri Kalliala 1931. Uud. komitea 1937. Virsikirjaan 1938.

Tarkkaavainen lukija

ehkä huomasi, että olen kävellyt tänään moneen otteeseen! Iloisena voin kertoa, että kylkeeni ei pistänyt ollenkaan! Pohjalliset toimivat, ne auttavat, hurraa, jippii ja hallelujaa! Kiitos Jumalalle hyvistä pohjallisista ja niiden tekijöistä! Olen onnellinen, sillä kävely on minulle tärkeää, mutta pahapa on ollut kävellä viimeiset kolmisen kuukautta.

Kotona pyöritin

hulavannetta ja katsoin Hyacinthin, joka oli taas ihan mahdoton ohjelmassaan Pokka pitää. Että ihminen voi olla järkyttävä - kai hänen käytöksessään järkyttää ja huvittaa se, että itsessä on samoja naurettavia piirteitä - tai kamaliahan ne ovat. Varmaan piti nauraa vastapainoksi surulliselle ololle, mikä tuli kirkosta kotiin kävellessäni ja itkiessäni.

En tosin koko matkaa itkenyt, sillä huomasin, että mitäpä murhetta minulla. Ari on perillä. Kirkossa tuli usein mieleeni unessa näkemäni Arin kasvot jokin aika sitten: Ari nauroi ja puhui jotain. Ja oli iloinen, kuten hän oli useimmiten. Sen kuvan haluan hänestä säilyttää. Se on onnellinen näkymä. Nyt hänellä on ne parhaat päivät menossa, mitkä meillä elävillä on vielä edessä, kun uskomme Jeesukseen.

Olin perjantaina

Tammikartanossa laulamassa hengellisiä lauluja potilaille ja heidän kanssaan. Suurin osa on vanhuksia, osa nuorempia. Jostain syystä en kokenut kovin onnistuvani, sillä vastakaiku oli aika vähäistä. Mutta jospa se oli vain minun tunteeni ja ainakin jotkut saivat uutta virtaa ja Jumalan siunausta. Sitä toivotan aina läsnäolleille.

Hyvää pyhien jatkoa, arvoisa lukijani!