03.11.2016 - Pienehkö aamukirjoitus

Käsivarteni on aavistuksen verran vertynyt, olen hieroskellut sitä 30 vuotta sitten ostamallani sähköisellä hierontapallolaitteella. Se ehkä on tepsinyt sen lisäksi, että olen käynyt hierojalla.

Tai ehkä se vain ei tunnu

niin kipeältä, kun päänsärkyä on ollut useina aamuina. Sen alkulähde puolestaan juontaa kahden viikon takaiseen Nivalan reissulla saamaani vilustumiseen. Tekisi mieleni sanoa, että AINA KÄY NÄIN. Mutta en sano. Sen sijaan yritän mennä jonoilemaan terveyskeskuksen hoitajalle. Jospa siellä kurkistettaisiin poskionteloitteni tilaa. Migreenipeikko kurkistelee olkani takaa, sitä en halua. Sen sijaan toivon antibioottikuuria, räkä ei muutoin peräänny.

Ilonaihe

sen sijaan on lonkkakipu, jota loistaa poissaolollaan, vaikka olen kävellyt uimareissuilla viime aikoina. En usein, en joka päivä, mutta sen verran, että huomaan askel-klinikan pohjallisten tehonneen. Niin suuri merkitys on jalan oikealla asennolla! Tai miksei väärälläkin.

Monenlaista menoa

on riittänyt. Eilen kokoonnuimme mielen terveyden EA-kurssin toiseen osaan, jonka aiheena oli masennus. Kurssilla käsittelemme mielen TERVEYTTÄ uhkaavia tekijöitä ja miten niitä voisi tunnistaa ja miten voisi auttaa, jos ja kun kohtaa ihmisiä, jotka voivat huonosti syystä tai toisesta.

Eilen oli myös

seurakunnassamme toimintaa. Iltahartauteen ennätin puolivälissä. Sen jälkeen muu porukka jatkoi raamattupiirillä, meillä toisilla oli pastorin johdolla hallituksen kokous, vai liekö elimen nimi srk-neuvosto, nimestä viis. Tunteroisen tutkailimme kulunutta syksyä, jolloin saimme Oton omaksi pastoriksi ja olemme voineet viettää messun joka pyhä. Teimme tulevaisuuden suunnitelmia ja muuta. Tietysti rukoilimme alussa ja lopussa ja puhuimme paljon asiaa. Lopulta pitkän päivän jälkeen aivoni alkoivat hyytelöityä, mutta onneksi kokouskin tuli päätökseen.

Haudoille

menin suoraan kokouksesta. Oli jo pimeä ilta, kello oli yli kahdeksan. Tuntui hyvältä kävellä hiljaisessa illassa pitkän päiväputken jälkeen. Kävin sytyttämässä Arin haudalle uuden kynttilän. Sen jälkeen kävelin vanhalle hautausmaalle. Sytytin kynttilän isovanhempien muistoksi, joiden kuolemasta tuli 42 ja 52 vuotta. Muistin myös isääni, joka kuoli nelisen vuotta sitten. Siellä on paikka, jonne voi sytyttää kynttilän, jos omainen on haudattu muualle.

Oli aika merkillistä, että viime vuonna kävin ensi kertaa näiden yli 30 vuoden aikana sytyttämässä sinne kynttilän, ja nyt on Arikin kuollut.

Haudoilta oli mukava päästä auton lämpöön ja kotiin.

Alkuviikolla

ompelin muutamia kynäkoteloita, joita vielä puuttui joulunlapsi -paketeista, ostin muutaman terottimen, leluja, kyniä, kumeja. Nyt loput neljä pakettia ovat ihan valmiina. Työkaverin lapsi kavereineen teki neljä korttia, tuli hienot lahjat!

Oivalluksia

sain, kun luin kuuloliitosta saamaani postia liittyen ääniyliherkkyyteen. Jumala on luonut ihmiselle upean suojan puolustamaan terveyttä. Itselläni on sellainen näköjään myös ääniyliherkkyyden muodossa. Se, mikä on ikään kuin vamma, voikin olla suoja, näin käsitin.

Oma teoriani on, että äänet, jotka ovat korvissani yli voimien menevää melua, koostuvat asioista, joita en jaksa kuunnella! Korvani kestäisivät äänet, mutta oma sisimpäni ei jaksa kuunnella joko niin paljon tai niin vaikeita/raskaita asioita, ja siitä johtuen en kestä kuunnella tiettyjä puheita tai ääniä. Olen herkistynyt joillekin elämän osa-alueille, ja hyvänen aika: onko ihmekään!

Äitini sanoo,

ettei olisi ihme, vaikka minulla olisi minkälaisia oireita tai sairauksia tahansa. Elämän painetta on riittänyt kauan ja raskaasti. Usein olen ollut täysin loppuun ajettu, kärsimätön ja hermostunut, eikä sellainen jää äideiltä huomaamatta.

Mutta Jumalan armosta olen kuitenkin näinkin terve. Lisäksi olen tyytyväinen elämääni, kiitollinen ja jälleen jopa onnellinen. Arin kuolema on vieläkin epätodellinen asia, mutta kuitenkin aikaa on vähän kulunut ja alan vapautua "sairaalakierteestä"  vai miten sen voisi ilmaista. Elämäni on mallillaan, kuten kotimurteellani sanotaan.

Nyt jo iltapäivä,

en ehtinytkään kirjoittaa "pienoista" juttuani aamulla. Kävin pyörällä terveyskeskuksessa, pääsin ajallaan hoitajalle. Ei lämpöä, ei tulehdusarvo koholla. Ei tippunut antibioottia, koska lääkäriäkään ei ollut tavoitettavissa. Niinpä kokeilen tulehduskipulääkkeen napsimista ja rukoilen, että tulen sillä kuntoon. Tai sairastun vasta pyhien mentyä.

Työpäivä oli mukava,

toteutin pitkäaikaisen haaveeni (31 vuotta). Hyppelin lehtikasoissa. Minulla oli hyvä tekosyy toimia niin, sillä seurassani kulki eräs äiti, jolla oli vauvan lisäksi 5-vuotias nassikka mukana. Innostin tätä hyppelemään ja ilakoimaan. No, kyllä häntä nauratti, kun minä hyppelin ja makasin lehtien seassa, mutta itse hän ei alentunut moiseen. Se ei minua haitannut, tulin oikein hyvälle mielelle.

Loppupäivä oli aika väsyttävä, varmaan varhaisen heräämisen takia. Mutta nyt olen kotona, käyn myöhemmin harjoittelemassa Olen kanssa yhteissoittoa. Hän on taitava viulisti ja minä yritän pysytellä pianon kanssa samoissa sävelissä. Soitamme sunnuntaina kirkossa erään kappaleen, jos harjoittelu tuottaa tulosta. Minulla on silloin säestysvuoro - olen niin, niin onnellinen, että pystyn soitollani palvelemaan seurakuntaa ja Jumalaa, ja itselleni se tuottaa myös runsaasti iloa!

Sytytin kynttilän,

kun tulin kotiin. Siirryn sohvalle makoilemaan, laitan youtubesta Händeliä tai jotain muuta. Ehkä kuuntelen saarnan, ehkä jotain muuta.

Siunattua loppuviikkoa, arvoisa lukijani! Iloista mieltä kaamoksesta huolimatta - sytytä kynttilä!

jk. Olen jatkanut hula-vanteen pyöritystä (15-30 min). Odotan, milloin minulle kehittyy ampiaisvartalo, sitten menevät puvut uusiksi. En ole huomannut mitään merkkejä sen suuntaisesta kehityksestä...