25.10.2016 - Meressä kahden viikon jälkeen

Hurahti kaksi viikkoa ennen kuin ennätin uimaan. Mitä lie kiireitä on ollut niin että en ole ehtinyt.

Jonkun sortin flunssa

jyllää yhä ja sitä oikeastaan lähdinkin mereen karkottamaan. Saa nähdä miten käy. Jäikö se vai saiko lisävauhtia. Hieno aurinkoinen sää innosti sekin kävelemään. Kipeytynyttä lonkkaani halusin myös testata. Muutaman viikon ajan olen käyttänyt uusia pohjallisia. Kipu ei ole loppunut, se on sen sijaan siirtynyt vähän eri kohtaan. Jos kävelen kuin lapsi, jolta on pissat ja ehkä muutakin pöksyissä, niin kipua ei tunnu. Mutta eipä sitä aikaihminen viitsi varta vasten sillä lailla erottua katukuvassa.

Maanantai vilisti

vikkelästi. Työpäivän jälkeen hurautin pyörällä hierojalle. Käsivarteni sai erityisröykkyytystä. Alan olla rämä vähän sieltä ja täältä. Hieronnan jälkeen kotona keitin kahvit ja sain vieraakseni lankomiehen poikineen. Jone vaihtoi autooni talvirenkaat. Hän raahasi ne varastosta pihalle ja toiset varastoon, kun oli vaihtanut. Minun ei tarvinnut tällä kertaa käyttää voimiani nosteluun.

Kun auto tuli kuntoon, tyhjensin takakontin ja kuljetin Joulunlapsi-tavarat valmiiksi autoon perjantain pakkausiltaa varten. Etupenkki jäi onneksi tyhjäksi, sillä jonnekin on täytekakku saatava mahtumaan. Se on vielä tekemättä, mutta jos Luoja suo ja Jumala antaa, aion sellaisen leipoa urheille, ahkerille naisille, jotka ovat vuoden ajan uurastaneet joulupakettien eteen. Jännittää tuo perjantai, vaikka mitäpä siinä on jännittämistä. Lapsenlapsikin, 6v, sanoi, että TOTTA KAI SE MENEE HIENOSTI JA TE SAATTE PAKETIT TEHTYÄ!

Näin viime yönä unta, että M-L soitti minulle - yksi ahkerista naisista - ja hän sanoi puolestaan nähneensä unta, että olin ollut siinä vihainen ja tuima. En muista, mistä syystä, mutta toivon, ettei mitään sellaista syytä ilmaannu. Tunnen vastuuta koko hommasta, vaikka tiedän, että porukka on vastuullinen ja tulee tavaroineen pakkaamaan. Minä nyt vaan olen sellainen, että otan vastuun, ja kun tämä on minun keksintöäni kaiken lisäksi.

Vähitellen

opin nauttimaan elämästä, vaikka alkuillasta tänäänkin tuli tyhjä olo: miten selviän tästä illasta, mitä tekemistä keksin! Nautin onneksi omasta rauhasta ja siitä, että voin mennä rauhassa ja varhain nukkumaan. Kun on kiireetön olo, ei haittaa, vaikka uni ei heti tulekaan. Tänään heräsin viiden jälkeen, keitin kahvit, söin aamupalan, kuuntelin Norvantoa, luin Raamattua ja sitten nukuin uudestaan sohvalla. Heräsin kellon soittoon ja olipa lystiä, kun aamupuuhat oli jo osaksi hoidettu!

Työpäivä tänään

oli aivan mukava. Aina, kun joku työntekijöistä on pois, kuten tänään, päivä on erilainen, mutta tänäänkin tapahtui monta mukavaa asiaa. Käteen jäi hyvä mieli, onnistunut olo enimmäkseen. Minusta on erityisen hauskaa opettaa suomen kieltä naisille, tänäänkin sain tehdä sitä. Ensi kerralla lupasin pitää kokeet, miten on opittu! Toisin sanoen kysyä, mikä eläin sanoo mää-ää ja missä on polvi, niska ja kulmakarvat.

Ja kuten sanottu: kävin uimassa. Vielä on saunominen edessä illan päälle.

Viime yönä

sain vastauksen erääseen pohdintaani. Välillä kuvittelen, että lapset eivät välitä minusta, kun eivät ole ollenkaan niin usein minuun yhteydessä kuin toivoisin. Samalla kuitenkin tiedostan, että tarvitsen itsekin hyvin paljon omaa aikaa.

Ymmärsin, että kyse on inhimillisestä tunteesta: äidin ikävästä lapsiaan kohtaan! Ehkä siitä ei pääse koskaan, vai pääseekö? Kertokaa, joilla on kokemusta, olkaa hyvät! Joka päivä ajattelen paljon lapsiani ja heidän perheitään, mutta en mitenkään sairaalloisen paljon tai niin, ettenkö eläisi omaa elämääni. Tietysti rukoilen heidän puolestaan.

Jokaisella lapsellani on oma perhe ja on oikein, että he ovat perheensä kanssa. En todellakaan tahtoisi, että he soittavat jatkuvasti minulle, kun heillä on niin ikävä äitiä... se olisi todella surkea tilanne. Toisin sanoen heillä menee hyvin, he selviävät ilman äitiä. Ja ilmeisesti luottavat, että äiti on aikuinen ihminen, tervejärkinen ja hoitaa omat hommansa.

Minulla on siis oma tupa ja oma lupa. Saan tehdä, mitä itse tahdon! Kaikenlaista minä tahdon, mutta vielä en ole varma, mitä kaikkea. Ensin minun on tärkeintä oppia olemaan tässä tilanteessa, missä olen. Itsensä kanssa on oltava sovussa, jos mielii tulla toisten kanssa toimeen.

En ryhdy

ehdokkaaksi vaaleihin, ilmoitin jo asiaa kyselleelle. Kuvittelin itseni istumassa valtuuston kokoukseen ja ikävystytti ajatuskin aika lailla. Se ei vaan ole minun juttuni. Luonnollisesti olin varma, että tulisin valituksi heti, jos ehdolle suostun.

En myöskään mene enää surupiiriin. Soitin, että jään pois. Kävi aivan kuten etukäteen uumoilin: se kävi minulle raskaaksi. Olen surrut riittävästi muutamia vuosikymmeniä, en jaksa pohtia muiden surua nyt enkä enää jakaa omaanikaan, sillä luulisin alkavani päästä harmaimmasta ajasta. En koe, että minua monikaan voi ymmärtää, elämäni on ollut hiukan poikkeuksellinen. Kuitenkin olen saanut apua ja tukea lukuisilta ihmisiltä, jotka tieten tai tietämättään ovat auttaneet minua.

Luultavasti nämä kotisivut ovat pelastaneet minut elämään. En ole uponnut, sillä minulla on ollut kannustavia lukijoita, jotka omalta kohdaltaan ovat pökkineet minua eteenpäin rohkaisemalla ja kulkemalla samaa polkua palan matkaa, jotkut jo pitkäänkin.

Kiitän teitä, arvoisat lukijani, tästä etuoikeudesta. Olen tullut LUETUKSI ja NÄHDYKSI sivujeni kautta.

Mannaa Jumalan lapsille -kirjan teksti sanoo tänään:

Niin kuin sinä uskot, niin sinulle tapahtukoon. -Matt 8:13

- - Herra ylistää uskoa, joka saa aikaan sen, ettei hän tahdo mielellään auttaa vain tässä tapauksessa - - hän tahtoo antaa paljon enemmän, jopa kaiken, mitä häneltä vain rukoillaan. - - Jumala on lahjoittanut evankeliuminsa kautta meille kaiken. Siinä me näemme hänen kuvansa. Hän sanoo: Minun sydämeni ja tahtoni on minun sanassani. Näet minut kasvoista kasvoihin juuri sanassani. Se kuvastaa minua juuri sellaisena kuin olen. Vain tästä kuvasta näet minut oikein. Et mistään muusta.

Toivotan mukavaa illan jatkoa ja makeita unia ensi yöksi, hyvä lukijani!