Kategoriat: Mielipidekirjoitus Pohjalaisessa, Muu kirjoitus
Perheiden yhtenäisyyttä on kai aina vaaninut milloin mikäkin uhka. Sekä aikuinen että lapsi kaipaa yhteyttä läheisiin ihmisiinsä, mutta tuo yhteyden mahdollisuus ohenee kiihtyvällä vauhdilla.
Viattomalta tuntunut televisio toi ulkopuolisen maailman kodin sisälle. Sittemmin kodin ulkopuoliset harrastukset sekä lapsilla että aikuisilla vähensivät perheiden yhdessäolon aikaa, niin tärkeää kuin harrastuneisuus onkin. Aika alkoi olla kortilla, kiire lisääntyi. Keskustelukulttuuri alkoi kaventua yksityisellä tasolla, vaikka julkista keskustelua käytiinkin.
Nykyisin internet ulottaa lonkeronsa kaikkialle – sen voima on valtavampi kuin ymmärrämmekään.
Kaksi ekaluokkalaista istui vierekkäin ensimmäisen koulupäivän jälkeen koulun aidalla, molemmat räpläsivät kännykkää siinä missä aiemmat sukupolvet tutkivat innoissaan uutta aapistaan tai puhua polottivat keskenään koulupäivästään.
Tuttu näky tuo räpläys kaikkialla! Vastailemme orjallisesti muutaman minuutin sisällä viesteihin puheluista puhumattakaan, ettemme vain putoa kärryiltä tai ties miksi meidän pitää olla aina ajan hermolla! Vähemmästäkin voimat hupenevat.
Kännykkää näpyttelee lähes jokainen kynnelle kykenevä olematta läsnä. Emme edes välttämättä huomaa näin tapahtuvan! Kännykkä pitää meidät orjanaan huomaamattamme!
Jutustelu ja kuulumisten vaihto, tapahtuuko sitä kodeissa ja työpaikoilla? Osaammeko vielä keskustella toisten ihmisten kanssa nokakkain vaiko vain virtuaalisesti? Joko kotona olevien perheenjäsentenkin ainoat keskustelut käydään kännykän välityksellä vai tapahtuuko keskustelua millään tasolla?
Tähän asti äidit ja isät ovat välittäneet paitsi tietoa, myös suvun perinteitä, kun aikaa on vietetty yhdessä jutellen. Myös isovanhemmat ovat tehneet niin ja toivottavasti tekevät edelleen.
Onneksi serkkutapaamisia ja sisarusten välisiä yhteisiä tapaamisia järjestetään nykyisin, niitä ei omassa lapsuudessani ollut.
Meidän perheessä vietimme oman perheen päivää joka viikko, kun lapsemme asuivat vielä kotona. Nyttemmin täytyisi perheissä olla kännykättömiä iltoja. Myös vanhemmilla lienee varaa sulkea puhelin edes muutamaksi tunniksi, kun ollaan kotona. Emme kai me kukaan ole niin korvaamattomia, että aina pitäisi olla ulkopuolisten ihmisten tavoitettavissa?
Nämä ovat arvokysymyksiä: ovatko perheenjäsenemme meille oikeasti tärkeitä vai annammeko aikamme turhille uutisille ja vieraille ihmisille omien rakkaittemme sijaan?