08.09.2016 - Eräs vuosipäivä tänään

Tänä aamuna

istuksin keinussa, luen psalmeja ja Raamattua muutenkin, mutta en tajua paljonkaan. Uudestaan sama teksti, kun ajatukset ovat kaukana.

Etsin netistä aiheen SURUTYÖN VAIHEET. Luen muutaman artikkelin. Erityisesti seuraava lohduttaa ja saa minut itkemään:

http://lindell.netmission.fi/kuolema.htm

sillä siinä jotkut kohdat osuvat minuun, muun muassa tämä:

Siksi uskallan väittää, että ihminen on jo etukäteen päättänyt millainen hänen kuolemansa on oleva. Fyysisen kuoleman hetki ei ole todellinen kuolema. Ihminen kuolee sillä hetkellä, jolloin paljastuu, millaisen kuoleman hän on valinnut elämänsä laaduksi silloin, kun valinta vielä oli mahdollinen. Olennaista on, kestävätkö valitsemamme arvot kaiken ulkonaisen tuhoutuessa. Tällaisia arvoja ei ole mahdollista ostaa rahalla. Niille voi omistautua antautumalla niiden palvelukseen.

Ari varmaan

antoi itselleen luvan lähteä kuolemaa edeltävänä päivänä, jolloin sanoin, että hän saa lähteä, jos hän on työnsä tehnyt, minä pärjään kyllä. Niin minä arvelen.

Miten onnellinen olenkaan siitä, että Ari odotti, että jäimme kahden, lapset lähtivät yöpuulle. Pidin Aria kädestä, hän kuunteli minun rukoukseni ja laulamiseni ja lähti heti sen jälkeen. En osaa sanoa, miten kiitollinen olen Jumalalle ja Arille tästä.

Iltapäivällä

tulin töistä, polkaisin toistamiseen pyörällä viemässä tölkkejä kauppaan ja kirjeen postilaatikkoon. Mikäs oli polkaistessa, kun aurinko paistaa ja tuuli on lempeä!

Keitin kahvia, söin eilen paistamaani mamman marjapiirakkaa (olen tehnyt sitä varmaan viisi kertaa peräjälkeen!) ja lämmitin pakasteesta ottamaani kurpitsakeittoa. Join sitä mukista, niin oli helpointa, sillä makasin sohvalla samalla ja luin taas yhtä camino-kirjaa, tällä kertaa Susanna Linnan Simpukankuorelta kotiin -teosta, jota en yllättäen ollutkaan lukenut aiemmin, vaikka luulin lukeneeni kaikki. Susanna vaelsi 33 päivässä koko lähes 800 km matkan kävellen.

Sain kirjan loppuun,

ja minua itketti seuraava kohta kirjan lopussa:

En ollut ymmärtänyt, mikä oli ollut vaelluksen kaikkein tärkein opetus. Se ei ollut Santiagon katedraaliin saapuminen, vaan matka sinne. Ja vielä paremmin tajusin myös sen, etten ollut matkallani vielä lähelläkään perille pääsyä. Olin edelleen tien päällä. Siihen mihin edellinen matkani päättyi, oli kirjoitettu: Tästä aloitetaan. -s. 217

Minun eräs tärkeä

matkani päättyi Arin kuolemaan toukokuun lopussa yhteisen, lähes 38 vuoden tuntemisen ja yhdessäolon jälkeen. Mutta edelleen olen tien päällä, ja ”tästä aloitetaan”.

Tänään on kulunut 38

vuotta, kun tutustuin Ariin Alkio-opistolla. Kohtasimme portaikossa, hän oli tulossa ylös, minä alas. Siirryimme keskustelemaan lehtisaliin ja jatkoimme juttuamme aamuyöhön. Siitä se alkoi, mutta nyt on tilanne se, että ”tästä aloitetaan”.

Lähden lapsenlasta

katsomaan, mutta matkalla käyn haudalla. Vien lyhdyn ja kukkia Arin haudalle. Kiitän hengessäni Aria yhteisestä matkasta, jonka hän on päättänyt, mutta josta päättymisestä minä aloitan uuden matkan, ilman häntä.

On ilta,

kotona taas. Pyöräilin hautojen maan kautta Karhulaan, olimme Amandan kanssa ulkona. Hän pyöräili potkupyörällään ja minä kävelin vierellä. Poikkesimme metsään syömään puolukoita. Nami, kuului tämän tästä. Aurinko paistoi meihin, kun siinä metsän penkalla napsimme kypsiä marjoja suuhumme. Tämä oli päivän kohokohta!

Palatessani pyöräilin kaupan kautta, pian menen nukkumaan.

Huomenna pidän muskarin Vestiksessä (siitä oli paikallisessa Vaasan Ikkunassa tänään juttua, Vestiksestä näet), sen jälkeen lauluhetki Tammikartanon vanhainkodissa ensi kertaa sen jälkeen, kun Aria ei enää ole. Mielenkiintoista, tuleeko väkeä paikalle ja kuinka laulut sujuvat.

Voi hyvin, arvoisa lukijani! Kiitos edelleen mukana kulkemisesta!