18.08.2016 - Päivä on taas illassa!

Luther kirjoittaa Mannaa Jumalan lapsille tänään tekstissään:

Kaikki on mahdollista sille, joka uskoo. -Mark 9:23

Uskossa omistan aarteita, joita en omista, toisin sanoen en näe niitä eikä niitä yleisen käsityksen mukaisesti minulla ole. Uskolla on kuitenkin luonteensa mukaisesti sellaisia etuja, joita se ei näe eikä tunne. Se käyttää niitä ikään kuin ne olisivat käsillä eikä sillä ole mitään muuta lohdutusta kuin sen varmuus, että Jumala ei valehtele. Tätä usko vaikuttaa kaikissa tilanteissa.

Kun minun on esimerkiksi kuoltava kuoleman astuessa silmäini eteen, kun minun on täältä erottava ja kun en tiedä, mihin seuraava askel minut vie, silloin epäusko kauhistuen epäröi sanoen: Mihin minä joudun? Ken tietää päämääräni? Näin epäusko tahtoo aina nähdä ja tuntea ja jos se ei sitä saa, se vaipuu epätoivoon.

Usko sitä vastoin ajattelee: En tiedä, mihin joudun. Täältä minun on erottava. En näe enkä tunne mitään, mutta tahdon jättäytyä hänen haltuunsa, joka on sanonut: Heitä murheesi Herran päälle. Siihen luottaen erkanen täältä, sillä tiedän, ettei hän voi valehdella.

Näin uskolla on elämä, vaikka se ei näe sitä. On elämä, vaikka se näkisi aivan päinvastaista. Mistä se siis kuitenkin saa tästä asiasta vakuuden? Ainostaan tästä Herran sanasta: Ei kukaan ryöstä heitä minun kädestäni.

Kaikki tuollainen

teksti lohduttaa minua, missä puhutaan tai kirjoitetaan taivaasta, iankaikkisen elämän toivosta. Syykin on selvä: Ari on siellä, minä vielä täällä, mutta soisin pääseväni perille minäkin Jumalan taivaaseen.

Tänään kävin töiden

jälkeen kävelemässä pitkästä aikaa, kolmisen kilometriä. Sain jumppaohjeita Marilta, ja muutaman kerran tehtyäni mielestäni oikeaa liikettä, tuntuu, että lonkkakipu helpottaa!

Siitä tulikin mieleeni

hengellinen vertauskuva. Minähän olen yrittänyt jumpata ja saada lonkkaani kivuttomaksi onnistumatta siinä. Vasta kuin sain ”täsmälääkkeen” eli juuri kipukohtaan osuvan neuvon, kipu alkanee väistyä.

Niinpä on Jumalan valtakunnassakin. Vaikka kuinka paljon tekisimme hyviä töitä: auttaisimme toisia ihmisiä, yrittäisimme elää ihmisiksi ja välttämään pahan tekemistä, ei siitä ole iankaikkisen elämän saavuttamisen kannalta mitään hyötyä. Ainoa täsmälääke, ainoa teko, joka tuo vapautuksen synneistä ja pitää meidät taivaan tiellä, on luovuttaminen, käsien ylös nostaminen antautumisen merkiksi!

On annettava itsemme kokonaan Jumalalle, lopetettava uskottelemasta, että me omilla muka hyvillä teoillamme saavuttaisimme Jumalan suosion. Se ei ole totta. Ainoastaan Jeesuksen ristin työ lauhduttaa Jumalan vihan meidän syntejämme kohtaan. Me emme voi tehdä mitään muuta kuin mennä Jeesuksen töiden varaan, hänen tekonsa suojaan. Siinä on meillä ainoa turvapaikka ja se on varma ja kestävä.

Niin minä Jumalan armahtavan laupeuden kautta kehotan teitä, veljet, antamaan ruumiinne eläväksi, pyhäksi, Jumalalle otolliseksi uhriksi; tämä on teidän järjellinen jumalanpalveluksenne. -Room 12:1

Sillä sinä olet minun turvapaikkani, vahva torni vihollista vastaan. -Ps 61:4
Ole minulle kallio, jolla saan asua ja jonne aina saan mennä, sinä, joka olet säätänyt minulle pelastuksen. Sillä sinä olet minun kallioni ja linnani. -Ps. 71:3
Herran nimi on vahva torni; hurskas juoksee sinne ja saa turvan. -Snl 18:10
Hyvä on Herra, turva ahdistuksen päivänä, ja hän tuntee ne, jotka häneen luottavat. -Naah 1:7

Aamulla pyöräilin

uimaan, sillä aurinko paistoi, oli kaunis aamu. Joku kertoi valvoneensa täysikuun takia. Minä puolestani nukuin kuin tukki, sillä olin melkein tajuttoman väsynyt. Niinpä tänään olenkin ollut virkeämpi.

Tosin töissä tunsin itseni aika pölvästiksi monta kertaa, mutta työni nyt on sellaista, että luontaisetuna seuraa hölmöyden tunne, kun en hallitse hommia, kuten toivoisin. Mutta on se palkitsevaakin. Ei hölmöyden tunne vaan se, että työni on tärkeää ja sillä on merkitystä.

Kun kävin

lenkkeilemässä sateen jälkeen tänä iltana, ymmärsin, miten paljon käveleminen (yli 1200 km tänä vuonna) on minulle merkinnyt, ja miten huono juttu on ollut, että olen noin kuukauden ajan ollut lähes lenkkejä vailla, sillä lonkkakipu äityi ilkeäksi.

Ja syynä siihen on luultavimmin juuri vimmattu kävelemiseni ilman kunnon venyttelyä. Eihän tämä ole ensi kerta, kun kuntoilen itseni sairaaksi. Ehkä ei viimeinen liioin, itseni tuntien.

Hyvää mieltä sinulle, arvoisa lukijani! Huomenna on jo perjantai!