05.07.2016 - Ei sada, vaikka meinaa!

Varhain nukkumaan eilen, olin aivan poikki. Aikaisin myös heräsin tänään ja lähdin uimaan. Eilen en paljon liikkunut kotoa, vain kukkakauppaan, kirpparille ja autolla hautojen maille. Mukava olla silloin kotosalla, kun on perhettä käymässä. Minulla on aivan riittävästi yksinäistä aikaa laukata uimassa ja lenkkeillä. Vähän liikaa.

Tänä aamuna

minua itketti rankasti juuri yksinäisyyden takia. Niinpä luulen, että lähdenkin pojan perheen mukana etelään hetkeksi, jahka he lähtevät kotiinsa. Vaikka Ari ei voinut puhua minulle, hän oli sentään OLEMASSA ja minun omani, minua varten, kuten minäkin häntä varten. Nyt ei kukaan ole minua varten enkä minä ketään varten.

Ulkoisesti ajatellen

minulta ei mitään puutu. Eikä hengellisestikään. On seurakunta, joka ruokkii ja hoitaa, on uskovia ystäviä. Mutta kumppanin puute on huutava puute. Ei kuitenkaan niin huutava, että syöksyisin minne tahansa, kenen tahansa rekeen.

Parempi yksin kuin sopimattomassa seurassa, sillä yksin olo on minulle tuttu ja turvallinen olotila, vuosien ajan olen harjoitellut sitä. En nauti yksinolosta, paitsi tietysti sikäli, että tarvitsen tilaa olla rauhassa omine ajatuksineni. Ja nyt hautajaisten jälkeen väsymys kuluttaa.

Minulla on tarve

jakaa ajatuksia ja mielipiteitä – sitähän teen tämän blogin kautta. Kiitos siis teidän lukijoiden, etten ole aivan sekopääksi herennyt! Te olette vuosien ajan kommenteillanne, sähköposteillanne ja viesteillänne rohkaisseet minua eteenpäin.

Lapsenlapsi

kommentoi eilen aamulla jotain, mikä kosketti minua. En muista, mitä sanoja hän käytti, mutta hän ihmetteli sitä, että minä teen kaiken itse. Kaadan kahvia itse ja sellaista. Vastasin, ettei minulla ole ollut koskaan ketään, joka olisi tehnyt minun puolestani asioita.

Tämä havainto jäi surettamaan minua ja ymmärsin, miten totta se on. En halua vaipua itsesäälin syövereihin, mutta kaipa tämäkin on surtava läpi. Onhan se hienoa, että voi edes itse itseään palvella, Ari ei voinut sitäkään.

Iltapäivällä

aioimme torikahville, mutta ovikello soi ja naapurin lapset hakivat Eveä pihalle. Lapsilla oli hauskat piilosleikit, joten jäimme kotiin kaikki. Se oli hyvä, sillä olin päänsärkyinen itkemisestä ja umpiväsynyt, joten nukahdin hetkeksi sohvalle ja sen jälkeen elämä hymyili uudella tavalla.

Käsitöitä

olen tehnyt niukanlaisesti viime aikoina. Innostuin kuitenkin virkkaamaan kukkasia, sillä teen mustaan huopahattuuni sekä oranssiin kesähattuuni sopivan irrotettavan koristenauhan. Leveään kuminauhaan ompelen noita kukkasia ja tarpeen mukaan viherryksiä väliin. Työ on vielä kesken, mutta kuvassa esimakua, millainen nauhasta tulee.

Kävelemistä

olen jatkanut. Viime kuussa kävelin n. 180km. Kävely tuntuu edelleen mukavalta. Jos tulee helteitä, sitten pyöräilen.

Kun nuoret lähtivät

kylään illansuussa, Amekin kanssa porhalsimme pyörillä kirkkoa siivoamaan. Teimme hommat tunnissa ja sen jälkeen kahvittelimme luonani. Soittelin juuri kotona Amekille jotain hänen lempivirttään, kun puhelin soi ja Otto-pastori soitti ja kertoi muuttosuunnitelmista. Soitin hänelle taannoin ja kerroin, että tulemme siivoamaan perheen uutta kotia, jahka he tulevat maisemiin. Nyt sitten vähitellen saamme kääriä hihamme.

Huomenissa kuitenkin

menemme seurakunnan väen kanssa viettämään grilli-iltaa yhdessä. Jos sataa, ei haittaa. Meillä on tiedossa sisätilat.

Elisabeth Elliot kirjoittaa:

Kuuliaisuus, johon ihminen suostuu Kristuksen tähden, on kuin olalle nostettu risti. Se on Hänen ristinsä. Hän ei antaisi meille sellaista ristiä, jota Hän ei itsekin kantaisi tai olisi jo kantanut Golgatalla. Nostan ristin olalleni joka kerta, kun sydämeni rakkaudesta Kristukseen sanoo KYLLÄ, vaikka inhimillinen luontoni sanookin EI. Silloin tulen vähän enemmän Mestarini kaltaiseksi. Asun Hänessä, ja osallistun Hänen työhönsä täyttämällä Isän tahtoa maan päällä. -s. 123 Yksinäisyys, Erämaa vai tie Jumalan luokse

Voi hyvin, arvoisa lukijani!