04.07.2016 - Hääpäivä

35-vuotishääpäivää ei sitten tullut Arille ja minulle. Tai tulihan tämä päivä, mutta se ei ole yhteinen meille. Voi, millainen mysteeri onkaan kuolema! Vaikka me tiedämme, että kuolema odottaa meitä jokaista, se on sittenkin aivan käsittämätön.

Aika pitkästi kuljimme Arin kanssa samaa polkua kuitenkin. Kävin kukkakaupassa Even kanssa, ostin punaisen neilikan ja valkoista harsokukkaa. Hääkimpussani oli aikoinaan 19 punaista ruusua ja harsokukkia. Neilikat ovat kestävämpiä, sen takia otin sellaisen ja yksi riittää hyvin.

Olinpa onnellinen

kun pojan kanssa juttelimme illalla yömyöhäiseen. Joskus on tarpeen ja hyväksi puhua, muistella, kerrata ja ajatella ääneen. Tänään nukuimme yli kahdeksaan, ja sen jälkeen olin pihalla, kun naapurin lapset sekä Eve leikkivät vesisotaa ja piilosta. Luin romaania.

Kirpparilla

kävin Even kanssa. Löysimme muutaman puuhakirjan ja sellaista. Toisen lapsi osti itse tienaamillaan rahoilla, toisen minä ostin täällä täytettäväksi.

Kesä on kauneimmillaan,

ulkona tarkenee ilman takkia, jopa ilman kenkiä ja sukkia. Naapurin Selma haki meidän Even leikkimään, huudan syömään, jahka ruoka on valmiina. Vietämme kivaa kotioloa, mukavaa kun on seuraa ympärillä.

Iltapäivällä kävimme

hautojen mailla. Ennen lähtöämme sanoin pojalle, että mennäänkö nyt sinne sairaalaan...eikä kun sinne hautausmaalle.

Ihmeekseni olen huomannut kummallisen vapauden tunteen. Tuntuu kuin jokin vastuu tai velvollisuus minulla olisi, mutta en vaan keksi mikä se on. Ja sitten huomaan, että se on se, ettei tarvitse mennä sairaalaan.

Voin makoilla sohvalla ja lukea, kun olemme syöneet tai kahvit juoneet. Ei ole mitään asiaa, mikä odottaa tekemistään heti kun jaksan. Eli sairaalaan meno on se, mikä on ollut huolena jatkuvasti. Se, että Ari on ollut siellä, raskas ja rakas asia.

Lukija ymmärtänee, että Ari ja sairaus olivat kaksi eri asiaa. Sairaus löi leimansa ja raskautti elämäämme ankarasti, mutta ei se koskaan hälventänyt rakkauttamme. Nyt kun Ari on poissa, se suhde on loppuun eletty. Kaikki on tehty, mitä on voitu. Kutsumus on täytetty.

Nyt on vain hautojen maa, eikä siellä kukaan odota. Hauta pysyy, kävi siellä tai ei. Sinne ei ole mitään kiirettä.

Innostuin leipomaan pullaa,

kaksi paksua pitkoa. Tuli aika terveellistä, kun voita oli vain vähäsen ja laitoin lisäksi öljyä. Vehnäjauhojen ohella laitoin täysjyväjauhoja ja pullasta tuli tummahkoa. Mutta ah, niin hyvän makuista.

Otin lämpimän pitkon

mukaan, kun lähdimme iltakylään Karhulaan tyttären perheeseen. Siellä pikkuinen Amanda oli innoissaan ja iltavillissä kuten lapset tapaavat. Vävy grillasi, tytär keitti perunoita ja nautimme yhdessäolosta verannalla. Sää viileni, aurinko meni pilveen. Haimme takkia päälle. Jossain vaiheessa siirryimme sisätiloihin.

Mummoa on kiittäminen,

että Eve-eskarilaisen heiluva etuhammas lähti vierailulla ollessamme! Halasin tyttöjä kunnon halauksella ja osuin Even hampaaseen, joka sittemmin irtosi ja veri roiskui. Mutta äkkiäkös verentulo loppuu näissä tapauksissa.

Miniä soittelee uruilla makuuhuoneessa,

mukava kuunnella soittoa ja laulua. Eve tienaa lisää liksaa naputtamalla vasaralla nipsuja, poika tekee tietokonehommia, mitä lie, kuten minäkin. Siirryn vähitellen sohvailemaan ja romaania lukemaan.

Iloa iltaasi, arvoisa lukijani!

Hän, joka teitä kutsuu, on uskollinen!