02.07.2016 - Rauhankahvit

Muisto lapsuudesta pälähti mieleen, kun pojan perhe oli pakannut omaisuuttaan ja sulloutunut autoonsa mennäkseen ”Nevadan” suuntaan serkkutapaamiseen. Heidän lähdettyään tiristin pannusta viimeiset kahvitilkat kuppiin ja menin sohvalle pitkäkseni ja join ”rauhankahavit”!

Lapsuudenkodissani

kävi varsinkin kesän aikana paljonkin vieraita tai työmiehiä, kun oli vaikkapa salaojitusaikoja. On aina ihana, kun vieraita käy, mutta me jokainen tiedämme, miten mukava on sen jälkeen olla omissa oloissaan hetken, kun vieraat lähtevät - olkoot vaikka omia rakkaita lapsia! Silloin meillä juotiin kyseiset kahvit ennen kuin jatkettiin arkista puurtamista tai mitä se sitten olikaan.

On aika tyrmäävää

huomata, miten ikä alkaa vaikuttaa jaksamiseen. Luopumistyötä on tehtävä koko ajan. Suostuttava siihen, että jotain minusta kuluu pois vähitellen, mutta myös luotettava, että jotain saan tilalle. Jos ei muuta, niin hitautta.

Iltaan on taas ehditty,

ollut hyvä päivä. Kävin rauhankahvit juotuani uimalenkillä ja soitin kävellessäni Mirellalle. Kutsuin häntä luokseni syömään, sillä eilisestä jäi spagettia ja jauhelihakastiketta. Pistelin nopeasti kotiin, sillä Mirella sai kyydin ja oli tulossa puolenpäivän jälkeen luokseni.

Söimme ja kahvittelimme, sohvailimme ja rukoilimme. Mirellan kyyti tuli ja minä jäin lekottelemaan sohvalle ja kuuntelemaan Juha Muukkosen saarnoja. Samalla virkkasin kukkasia, joilla aion koristella mustan huopahattuni. Kiinnitän kukat leveään kuminauhaan, jonka voin halutessani irrottaa hatusta.

En ole paljon tehnyt käsitöitä, sillä hartiat ja käsivarret alkavat helposti oireilla. Hirvittää jo vähän, miten selviän mustikka-ajasta, jos mustikoita tulee. Minähän olen himopoimija ja se tietää särkeviä hartioita ja käsiä. Pitäisi olla jonkinlaista tolkkua ihmisellä, mutta saa nähdä löytyykö sitä.

Kun ilta tuli,

olipa ihmeen hiljaista. Kukaan ei kaipaa eikä odota. Minnekään en jaksa mennä eikä huvitakaan. Aika tyhjää on. Mutta sehän ei ole vaarallista eikä paha asia. Hautojen maalle en kumminkaan lähtenyt. Olen päättänyt, että siellä on turha laukata jatkuvasti. Maanantaina käyn, kun silloin tulee 35 vuotta siitä, kun menimme Arin kanssa naimisiin. Taas vaan nousee kummastus siitä, että Aria ei enää ole...

Turhiako valoja

ovat sellaiset, joita jotkut tekevät, kun puoliso kuolee? Olen roikkunut hiukan eräällä leskipalstalla ja siellä jotkut ovat päättäneet, etteivät mene uudestaan naimisiin, kun puoliso kuolee. Eikä kyse ole ollut ikäihmisistä.

Kun avioliittovala solmitaan, luvataan Jumalan ja seurakunnan edessä pysyä toisen rinnalla kuolemaan asti. Ei sen yli. Edellä mainitut naimattomuuslupaukset kalskahtavat minun korvissani siltä ikään kuin olisi jotenkin ylvästä ja pyhää olla uskollinen kuolleelle puolisolle, vaikka avioliitto on loppunut. Voihan sitä olla itsekseen ilman päätöksiäkin - ja se käy helposti, jos sopivaa uutta puolisoa ei löydy! Ei tarvitse sitten olla pyörtämässä päätöksiään, jos tuleekin uusi rakkaus vastaan.

Tuollainen vala voi myös pitää ihmisen kiinni surussa, mutta saatan olla väärässä.

Moni lähtee livohkaan

kesken avioliiton, vaikka kuolemasta ei ole tietoakaan. Tämän tietäen minusta tuntuu väärältä itsensä sitomiselta edellä mainittu, jos kerran naimisissa ollessakin niin moni häipyy omille teilleen. No, joillekin valan tekeminen lienee vain sitä varten, että se rikotaan.

Lähdin lenkille

vielä illalla ennen saunaa, kun ei huvittanut kotonakaan olla. Tein tunteroisen lenkin, palatessani menin pihlajan alle lukemaan hetkeksi, koska sää oli lämmin, ukkostavan hiostava. Kastelin pihakukat ja laitoin kastelukannun rännin alle. Kohta alkoikin sataa melkein kaatamalla ja hetkessä kastelukannu täyttyi.

Elisabeth Elliot kirjoittaa:

- - apostoli on osoittanut meille, ettei kärsimys ole koskaan turhaa, vaan se voi Jumalan armon kautta olla siunaukseksi toisille. Kärsimyksellä on merkitystä iankaikkisuuteen asti, jos otamme sen vastaan uskossa. Jokaisen meille annetun tehtävän kohdalla me saamme osaltamme myötävaikuttaa sen suuren salaisuuden toteutumiseen, josta Paavali käyttää ilmaisua ”se mikä vielä puuttuu Kristuksen ahdistuksista”. Tällä tavalla olemme osaltamme vaikuttamassa Kristuksen ruumiiseen – seurakuntaan ja sen kautta edelleen koko maailmaan. -Yksinäisyys, Erämaa vai tie Jumalan luokse, s. 124

Nyt nukkumaan, aamulla Seinäjoelle Luukkaan seurakunnan messuun, jos Herra suo! Hyvää viikonloppua, arvoisa lukijani!