12.06.2016 - Kotona

"Sillä rakkaus on väkevämpi kuolemaa, sitä eivät suuret vedetkään voi sammuttaa, sillä rakkaus on lahja Jumalan"

- tätä laulua sydämeni lauloi, kun kävin lenkillä kotiin tultuani. Aria tietysti ajattelin ja lohduttauduin kuolemaa vastaan. Etpäs voi mitään rakkaudelle - se on sinua vahvempi, vaikka luuletkin vieväsi toivon, kun riistät rakkaan ihmisen!

Samalla kuitenkin

on syvä tietoisuus Jumalan hyvästä suunnitelmasta. Ihmisen on määrä kotiin päästä kerran. Tallelle taivaan tarhoihin. Jumalan taivas tuli täydemmäksi, kun minun kotini tyhjeni. Mutta tyhjän tilalle Jumala suunnittelee minulle uusia tehtäviä, uuden kutsumuksen. Siitä olen iloinen. Odotan jännityksellä ja mielenkiinnolla, kuinka hän minua johdattaa.

Sillä se on varma, että hän johdattaa. Norvanto sanoo Joosuan kirjan selityksessään - raamattukannestakanteen.fi - että Jumalan ihmeet voidaan yleensä liittää ajoitukseen. Jokin asia tapahtuu juuri oikealla sekunnilla. Jos se tapahtuisi ennemmin tai myöhemmin, kysessä ei olisi ihme. Koska Jumala järjesti Arin neljä viimeistä päivää uskomattoman tarkan aikataulun ja suunnitelman mukaan, olen varma, että hän tekee saman ihan kaikessa. Jumala on uskollinen. Hän ei petä, ei myöhästy eikä tee virheitä. Sanoisin, että halleluja, jos olisin sitä sorttia, joten: halleluja!

Serkkutapaamisessa

kuulin monenlaista viisautta, mitä serkut olivat oppineet vanhemmiltamme tai isovanhemmiltamme. Pappani oli ihmetellyt aikoinaan, mikä kumma kiire ihmisillä on joutenoloon. Hän rakasti työntekoa ja viihtyi pellolla, ojanluonnissa ja muissa maatöissä. Työ oli hänelle ilo. Miksi se ei voisi olla sitä meillekin?

Toinen serkkuni kertoi oppineensa, että vierailta ei ole tarpeen kysellä, haluatko kahvia tai haluatko ruokaa. Vieraalle laitetaan kahvia ja ruokaa ja tarjotaan sitä. Se on kohteliasta ja ystävällistä. Varsinkin, jos tiedämme, että toinen on tullut matkan takaa, ei todellakaan ole tarpeen kysellä vaan osoittaa vieraanvaraisuutta.

Eräs serkkuni hehkutti, miten mukava oli ollut, kun veljeni tuli taannoin kylään ihan kutsumatta. Soitti, että ollaanko siellä kotona. Käsi on paketissa, en pysty töihin, tulisin kylään. Ja niin hän kävi monia serkkuja tapaamassa ja se oli ilmeisesti puolin ja toisin ollut antoisaa. Ehkä itsekin alan jatkossa kyläillä sukulaisissa enemmän - aika näyttää. Sitä yksissä tuumin harmiteltiin, että spontaani kyläily on loppunut lähes tyystin.

Tarinaa

löytyi vielä serkkutapaamisen ulkopuolellakin. Eräs mies otti nuoren työmiehen mukaan mökilleen. Sanoi, että hae sinä polttopuita liiteristä, minä menen jo sisälle. Työmies ei löytänyt polttopuita mistään, vain metrisiä halkoja. Nolona hän meni kertomaan, että löytyy vaan metrisiä halkoja. -Ei täällä sen pienempää poltetakaan, metriset on sopivia. Ei tarvi koko ajan olla työntämässä puuta pesään.

Toisen kerran sama mies meni metsätöihin ja keskellä päivää ruvettiin nuotion tekoon. Isäntä heitti bensaa nuotioon, sytytti, tuli sammui. Lisää bensaa nuotioon, uusi sytytys, tuli sammui. Tätä jatkui jonkin aikaa. Viimein tuli roihahti bensakanisteriin, jolloin isäntä paiskasi kanisterin selkänsä taakse lumihankeen ja totesi, että onhan täällä jo oltukin. Niin lähdettiin kotiin.

Eräs isäntä vei lipastonsa tuunattavaksi, hinnasta sovittiin. Haettaessa hinta oli noussut. Isäntä maksoi, ajatteli, että antaapa olla, en viitsi tehdä numeroa. Nostettiin lipastoa kyytiin, jolloin tuunaaja arveli, että kumma on, jos en saa isäntää suuttumaan. -Tätä lipastoa on sitten tehty pelkästään pyhätöinä, hän ilmoitti. -Vai niin. No, isävainaa tapasikin sanoa, että se joka koko viikon makaa laiskana, jaksaa kyllä sitten pyhänä jotain tehdäkin.

Jokin päivä sitten

menin kauppaan viemään tölkkejä ja pulloja. Kun avasin ensimmäisen pussin, minun piti katsoa muutama sekunti, sillä en ymmärtänyt pussin sisällöstä mitään. Tuli hölmö tunne. Vähitellen tajusin, että pussissa oli biojätteeni sekä keittiöroskis, jotka oli tarkoitus heittää piharoskikseen. Nyt jouduin tunkemaan ne kaupan roskikseen ja nolotti. En viitsinyt kanniskella niitä ympäri kauppaa mukanani  ja kuljettaa takaisin kotiin - sekin tuntui typerältä.

Kerran ystäväni kertoi, että hänen miehensä ei syö koskaan voileipäkakkua. Syynä on se, että hän luuli kerran ottaneensa täytekakkua, mutta se olikin suolaista voileipäkakkua. Järkytys makuelimissä oli niin karmea, että siihen tyssäsi voileipäkakun syöminen. Tuollainen on tosi kiusallinen tunne. Onneksi en ole pitkään aikaan laittanut suolan sijasta sokeria ruokaan tai päinvastoin. Joskus niin on kyllä tapahtunut.

Aika kömpiä nukkumaan,

viimeinen työviikko ennen lomaa. Lämpimiä ilmojakin lienee luvassa, joten nauttikaamme siitä! Iloista mieltä, arvoisa lukija!