10.06.2016 - Käymme uuteen aikaan nyt

Ari on saateltu haudan lepoon odottamaan ylösnousemuksen päivää. Eilinen päivä oli niin suuri päivä, että tunteiden ja ajatusten selvittämiseen menee kauan. Suku- ja ystäväjoukko oli saattelemassa, kaikki sellaisia, joiden läsnäolosta ilahduin kovasti. Muutamia jäin kaipaamaan.

Markus Pöyry

piti yhden parhaimmista saarnoistaan, kun hän siunasi Arin. Eräs mukana ollut sanoi, että oikeastaan Ari saarnasi ja Markus oli Arin tulkkina. Luultavasti Markus on lukenut blogitekstejäni, sillä hän kertoi Arista niin että kuulijoillekin tuli kuva hänestä. Ja tunsihan hän Arin yli viiden vuoden ajalta. Aluksi Ari lähti kanssani messuun, viime vuodet Markus kävi Arin luona pitämässä messun hänelle ja jakamassa ehtoollisen. Markus kertoi tulleensa aina iloiseksi Arin luona, sillä Ari oli mukana messun kulussa paremmin kuin moni muu.

Pastori osoitti

sanoja myös lapsilleni. Tärkeitä rohkaisun sanoja. Lopuksi hän osoitti sanansa minulle. Hän sanoi, että minun ja Arin yhteinen tehtävä ja kutsumus on tullut päätökseen. Yhteiset työmme on tehty. Voi, miten kipeältä se tuntui! Ja voi, miten vapauttavaa se oli! Ei mitään paatoksellisia sanoja, jotka pitäisivät yllä surua ja murhetta, vaan elämän sanoja. Kiitos pastori-Markus!

Ymmärsin, että minun ei tarvitse surra loppuelämääni ja roikkua haudan reunalla itkemässä ja käsiäni vääntelemässä. Saan elää ja olla kiitollinen siitä mitä oli, ja ottaa vastaan sen, mitä Jumala minulle jatkossa antaa!

Oi, niin ihmeellinen päivä!

Olisihan pitänyt

hoksata, että jotain on tekeillä Arin elämässä; tutun pastorin vierailujen loppuminen Arin luona ja muitakin yllättäviä siirtoja. Lisäksi koko kesä olisi ollut sen odottelua, milloin sairaalasta soitetaan, että nyt on joku jossain osastolla kuollut ja Ari siirretään sinne, sillä osaston vaihto oli taas edessä - Arin osasto lopetetaan kesän jälkeen.

Jumala teki siirtojaan, minä en sitä huomannut. Mutta jotkut lukijat huomasivat. Kun on tarpeeksi lähellä, ei näe hyvin ja on hyvä, ettei näekään. Olisi ollut vaikea kestää ajatusta Arin kuolemisesta, jos olisin sen ymmärtänyt. Jälkeenpäin sen sijaan on lohdullista nähdä, että Jumala järjesteli palikoita kohdilleen ja kun aika tuli, kutsui Arin pois.

Oli luvattu myrskyä

ja vaikka mitä eiliseksi päiväksi. Kun veljeni vaimoineen tulivat Nivalasta hautajaisiin, koko matkan oli satanut. Vaasassa ei satanut eikä myrskynnytkään, sade tuli tosiaan vasta myöhemmin iltapäivällä. Kiitos siitä Jumalalle. Moni paleli varmaan haudalla, minä en. Olin varustautunut sään mukaan ja vielä senkin mukaan, että haudalla yleensä palelee.

Siunaamisen jälkeen

meillä oli muistotilaisuus lähisuvun ja Arin ystäväpariskunnan kanssa. Vanhin poikamme muisteli ja kertoi isästä, Arin sisar ja ystävä samoin. Minä kerroin Arin neljästä viimeisestä päivästä.

Toiset pojat lukivat kaikki adressit ja osanottokortit, joita oli paljon.

Itselleni muistui selkeämpi kokonaiskuva Arista. Sairauden vuodet ovat painaneet unhoon joitakin asioita. Hautajaiset, muistelu ja vainajan katsominen ovat kaikki erittäin tärkeitä, sillä tätä kautta lähiomainen pääsee suremaan. Jos ei sure pois, mitä surtava on, ei pääse eteenpäin elämässä. Niin arvelen.

Muistotilaisuudesta

menimme keskipojan luo Savimajaan (jota nimeä poika ei hyväksy, mutta miniästä se olisi ihana kodin nimi kuten minustakin!). Minä olin kuin jyrän alle jäänyt ja makasin pitkään lattiamatolla, pää tyynyllä. Kaikki lapseni perheineen olivat paikalla. Oli ihanaa olla yhdessä. Söimme ruokia, joita jäi muistotilaisuudesta ja joimme kahvia. Mukava, kun miniät hääräsivät ruokaa pöytään eikä minun tarvinnut.

Rukoilimme ja kiitimme yhdessä päivästä. Vanhimman pojan perhe tuli luokseni yöksi ja matkalla kotiini kävimme pojan kanssa Arin haudalla. Se oli peitetty ja olin iloinen siitä. Kukat oli aseteltu kauniisti kummulle. Vettä satoi.

Ilta kotona

hurahti kuin siivillä. Se vaan vilahti, vaikka emme mitään tehneetkään. Unen tulo otti aikansa, ajatukset myllersivät. Kolmelta heräsin. Nappasin panadolia, kun oli niin kamala väsymys ja sain vielä hetken nukutuksi.

Kuudelta heräsin ja uimaan

vaan. Ihanaa! Kävelin Hietasaaresta tällä kertaa eri reittiä kotiin. Tulin hautausmaan kautta. Kävin ottamassa kuvia Arin haudalta ja toteamassa, että hauta siellä tosiaan oli ja Ari Hakkolan nimi  puupalasessa hautakiven paikalla. Tosi kummallista ja käsittämätöntä. Ehkä se alkaa painua päähän vähitellen.

Tämän päivän

vietän kotosalla. Pojan perhe on seuranani. Onneksi ei ole migreeniä eikä päänsärkyä muutenkaan. Kyllä tästä selvitään, rukoukset kantavat, elämä kantaa.

Mutta ettei elämä

kävisi yksitoikkoiseksi, minulla on tärkeä meno tänä iltana! Kirjoittelen iltasella tai ehkä huomenissa, mikäli ennätän ja kerron sitten, missä olen ja mitä varten.

Lauseeni sydämenmuotoisessa

kukkaseppeleessä Arin haudalla sisältää seuraavan viestin:

Herra antoi, ja Herra otti. Kiitetty olkoon Herran nimi. -Jobin kirjasta

Kevään keveyttä, syviä mietteitä ja elämäniloa sinulle, arvoisa lukijani - ja kiitos vielä kantamisesta, esirukouksin ja mukanaoloin!