01.06.2016 - Pihlajan katveessa kirjoittelua

Nojailen tietokone sylissäni tuolissani pihlajan alla. Päivä on ollut jälleen mitä kesäisin - nytkin tuulee leppeästi, ilma on kuin maitokeittoa!

Nukahdin hyvin illalla,

mutta jo tunnin päästä heräsin. Nälkäkin kurnutti, vaikka olin syönyt aivan tarpeeksi illan mittaan. Söinpä kuitenkin yhden leivän. Luin kirjaa hetken aikaa, mutta kun unta ei näkynyt, ei kuulunut, otin hörpyt Wartburgista ostamastani likööripullosta. Pullo on kai desin vetoinen, mutta siinä on minulle pitkäksi aikaa unilääkettä.

Nukuin lähes seitsemään - en ehtinyt aamuleidien kanssa uimaan, mutta "toiseen kattaukseen" kerkesin. Tuttuja naisia jälleen. Enhän toki tiedä, kuinka moni oli jo ollut uimassa siihen mennessä. Vesi oli 17,5 asteista, ilmankos se tuntui hyvin lämpimältä. Ei tietysti aluksi, mutta vähitellen.

Työni

on sellaista, että suunnitelmat voivat pikaisesti muuttua. Niinpä menin tänään tavanomaisesti yhdeksäksi töihin enkä hoploppiin kuten eilen suunnittelimme. Oli parvekkeen ja ikkunoiden pesua. Perushommaa hyvässä seurassa, kovassa helteessä. Parvekkeen tuntumassa lämmintä oli taatusti 40 astetta, hiki vain virtasi.

Elämä on niin kummallista!

Ikkunanpesun välissä soittelin hautaustoimistoon. Sovimme Arin saattokuljetuksesta sairaalan kappelilta siunauskappelille. Aika on tiistaina klo 14. Menen ruumisauton kyytiin. Muistan aina, kun lapsena Otto-setäni istui ruumisautossa, kun pappaa lähdettiin viemään siunattavaksi. Vuosi oli 1964. Muistankohan oikein, vai sekoitanko tapahtumia?

Minusta oli jotenkin juhlallista, kun setä istui siinä auton etupenkillä, mustassa autossa. Itse istun nyt samassa paikassa saattelemassa miestäni, joka maannee siinä vaiheessa arkussa selkäni takana. Sitä en voi käsittää. Se ei mahdu päähäni. Toimin ja ihmettelen.

Olenkin ajatellut (mahdoinko siitä jo eilen kirjoittaa, en muista!), että tämä vaihe kestää kauan, kuukausia, vuosiako? On hyvä, että on harrastuksia, työtä, ystäviä, tekemistä. Näin aika kuluu ja sisikunta saa päivittää vähitellen tilannetta ajankohtaiseksi. Jossain vaiheessa sitten asia ei enää olekaan kummallinen.

Sydämessäni

on soinut tämän päivän Pekka Simojen laulu, jota lauletaan monesti hääparille; itsekin olen laulanut sitä jollekin:

Vaikka minä voisin vuoret siirtää, enkeleiden kieltä puhuisin. Mitä muuta olisin kuin tyhjä kulkunen, jos rakkautta tuntisi mä en.

Sillä rakkaus on väkevämpi kuolemaa, sitä eivät suuret vedetkään voi sammuttaa, sillä rakkaus on lahja Jumalan.jne.

Rakkaus ON kuolemaa väkevämpi - siitä olen iloinen, kiitollinen ja onnellinen. Ari on kuollut, mutta hän on sydämessäni. Rakkaus ei ole sitä, että minun pitäisi itkeä ja murehtia itseni sairaaksi, nyt kun hän on poissa. Voin sen sijaan iloita, että hän on perillä, siellä missä itku ja kipu on poissa, on vaan pelkkää rauhaa Jumalan kanssa.

Kun tulin töistä,

avasin saapuneet adressit ja muut postit. Jälleen sukulaiset ja ystävät ottivat osaa, ilo ja ihmetys siitä. Sen jälkeen ampaisin pyörällä hoitelemaan virastoasioita. Pyörällä onkin hauska viilettää, kun on hellesää. Ei tule yhtään kuuma. Ei ennen kuin pysähtyy. Sen jälkeen alkaakin hiki virrata järkyttävästi.

Asia ei hoitunut virastossa, vaan piti puhelimella soitella.

Kun puoliso kuolee,

perukirjoitusta varten on hankittava virkatodistus kaikista seurakunnista/maistraatista, joissa vainaja on asunut täytettyään 15 vuotta. Seurataan taaksepäin siis tämän jälkiä nuoruuteen asti. Näin selviävät mahdolliset au-lapset tai en tiedä, mitä kaikkea siitä on tarkoitus selvitä. Puolison vastaavat tiedot tarvitaan siitä lähtien, kun avioliitto on solmittu kyseisen henkilön kanssa. Lasten tiedot tulevat ohessa. Asiapapereiden saanti kestää kuukauden verran - tai miten milloinkin. Huomenna soittelen vielä Nivalan seurakuntaan, sieltä on saatava tiedot minusta ja avioliiton solmimisesta ilmeisesti myös.

Paluumatkalla kävin uimassa

toistamiseen, sillä oli tosiaan kuuma. Hietasaaressa lojui porukkaa auringossa ja jotkut olivat uskaltautuneet veteenkin. Vesi oli aamulla 17,5-asteista ja iltapäivällä kuulemma 20 paikkeilla jo.

Olemisen lepoa

koin istuessani avantosaunan laiturilla juttelemassa toisten naisten kanssa. Minulla ei ollut kerrankin mihinkään kiire. Yleensä en istuksi siellä, sillä minä en ehdi. Nyt tuntui, että mihin minulla voisi olla kiire. Ei mihinkään. Se tunne tuntui hyvältä. Olla vaan, ilman kiirettä, huolta ja vastuuta mistään ja kenestäkään.

Ehkä minun pitäisi

itkeä silmät päästäni joka päivä. Jonkun mielestä. Mutta minä aion itkeä vain silloin, kun minua itkettää. Sitä tapahtuu kyllä, mutta haluan pitää kiinni elämästä. Niin Ari varmasti haluaisi.

Jos olisin saanut kirjoittaa käsikirjoituksen Arin viimeisiksi päiviksi, en olisi voinut tehdä parempaa kuin se, minkä Jumala valmisti Arille ja minulle. Se oli niin täydellisen ihmeellinen ja upea, että en ole löytänyt siitä mitään korjattavaa, en mitään, mikä olisi pitänyt mennä toisin. En osaa sanoa, miten kiitollinen olen Jumalan hyvästä johdatuksesta. Toivon, että sinä, arvoisa lukijani, näet jotain siitä myös näissä kirjoituksissani!

Työkaveri toi raparperia

ja leivoin pellillisen piirakkaa. Keitin pannun täyteen kahvia ja toin eväät pihalle. Ensin söin ison grillimakkaran, jonka lämmitin uunissa ennen piirakan paistamista. Söin ulkona, tarjosin kahvia ja piirakkaa naapureille. Tänään pihassamme oli ollut lounasaikaan kaikki mahdolliset talon asukkaat! Ihanaa! Pihatalkoomme loivat yhteishenkeä, nyt väki uskaltautuu yhteen. Jotkut heittelevat tikkaa, lapset leikkivät, kahvia juodaan, syödään ja jutellaan. Pyykki liehuu narulla. Elämää!

Tänä iltapäivänä on tosin ollut rauhallista, monet ovat rannalla, jotkut iltatöissä. Toiset lepäävät sisällä, kun on niin kuuma.

Minun sieluni ylistää Jumalaa.

Voi hyvin, arvoisa lukijani!

jk.Istuin pihalla vielä pari tuntia. Ensin soitti leskeksi aiemmin jäänyt sukulaiseni ja antoi minulle serkullisia neuvoja ja jaoimme kokemuksiamme. Kun sitten lähdin tupaan päin, ovelta oli juuri kääntymässä rakas vanha ystävä, kotiseudulta kotoisin, täällä asumassa. Hänen kanssaan juteltiin kuistilla pitkä tovi. Hän siunasi minut ja lapseni Herran siunauksella. Kiitos tämän päivän osanotosta ja esirukouksista, kiitos hyvälle Jumalalle!