29.05.2016 - Valoisat kevätyöt

Puolison kuolema keväisenä vuodenaikana lienee hiukan vähemmän ahdistavaa kuin syksyinen kuolema. Kun herään yöllä, on mukavampi keikkua valveilla, kun ikkunoista siintää valoa eikä säkkipimeyttä.

Herättyäni

keitin kupillisen pikakahvia sekä lisäsin jugurttia ja muroja likoon laittamieni siementen päälle. Tarjotin ja kirja mukaan ja ulos tallin nurkalle daalioita, kevättä ja aamua haistelemaan ja ihailemaan. Jalat penkille, puutarhatuoli takamuksen alle. Mikäs on ollessa.

Etsin tiettyä kohtaa

kirjasta Kaikkivaltiaan varjossa ja löysinkin sen. Jim Elliot kirjoittaa rakastetulleen, josta kyllä tulee myöhemmin hänen vaimonsa pariksi vuodeksi ennen kuin alkuasukkaat tappavat Jimin:

Olen kyllä halukas siihen, että kotini täällä maan päällä on tyhjempi, mutta vain siinä tapauksessa, että Hänen kotinsa olisi täydempi. Vaikka emme tällä kertaa voikaan havaita mitään näkyvää hyötyä tästä meidän erostamme, olen varma siitä, että saamme vielä iloita tuloksista.

- - Emmehän me sitä paitsi ole menettäneet mitään. Me voimme kyllä kuvitella, millaista olisi jakaa elämän kohtalot keskenämme, ja koemme tappion tunteita, kun joudumme kokemaan ne yksin. - - Minä kuvittelen, miten riemullista olisi työskennellä yhdessä, mutta eihän sen tarvitse himmentää sitä tosiasiaa, että saan tehdä työtä yksin.

Meillä ei ole lainkaan syytä ajatella Jumalasta, että Hän aivan kuin tahtoisi ryöstää meiltä jotain - mitä meillä ei oikeastaan olekaan. Ja edelleen: ne asiat, jotka kuuluvat meille, ovat Jumalan lahjoittamia, todella hyviä ja rikkaaksi tekeviä. Älkäämme antako kaipuumme riistää meiltä elämäniloamme. -Jim vaimolleen tämän kirjoittamassa Jimin elämäkerrassa

Jim puhuu kirjeessä heistä kahdesta. Minua teksti koskee omalta osaltani, mutta ei Arin. Hänen tilanteensa on nyt toinen. Hän on

Jumalan luona.

Siteerasin samaa juttua vain jokin aika sitten! Silloin ajattelin yhteistä elämää Arin kanssa. Nyt teksti puhuu toisesta näkökulmasta. Ennen kaikkea: se antaa minulle runsain määrin toivoa!

Ymmärrän myös paremmin, mitä Jim Elliot tarkoitti lauseellaan:

Ei se ole mieletön, joka antaa pois sen, mitä ei voi pitää, voittaakseen sen, mitä ilman ei voi olla.

Minä olen antanut Arin pois, koska en tosiaankaan voi häntä pitää. Luojan luoma on ennen kaikkea Luojansa ja Lunastajansa oma. Olen antanut hänet takaisin Jumalalle, koska minäkin haluan päästä samaan paikkaan, Jumalan taivaaseen. Ilman Jumalan apua, armoa ja läsnäoloa en voi olla! Elämä olisi mieletöntä ilman Jumalaa, tulevaisuutta ja toivoa. Raamatun mukaan se, joka sanoo, ettei Jumalaa ole, on mieletön eli hullu.

Kävellessäni "aamuterapiaan",

siis uimaan Hietasaareen, ajattelin kaikkea tapahtunutta. En voi kiukutella Arille, miksi menit pois, kun itse sanoin, että lähde vaan, jos mennä pitää! Luvan perästä hän siis lähti ja voi miten iloitsen, että hän ei ole enää ruumiinsa vanki ja sidottu sairaalavuoteeseen! Samalla kuitenkin purskahtelen itkuun, kun koskettava asia tuikahtaa mieleen - kuten vieraskirjan viestit, ystävien, naapurien ja läheisten vierailut. En osaa sanoa riittävän lujasti ja isosti, miten suuresti osanotto lohduttaa.

Sain sairaalasta kirjasenElämä jatkuu, surukodin kirja - Matti Järveläinen. Siinä on runo, joka kertoo siitä mitä itsekin syvästi koen:

Lapsuudenystäväni

tulivat tänään kukkasineen ja osanottoineen. Sain taas puhua ja kertoa, mitä on tapahtunut. Puhumalla kai tästä pääsee eteenpäin ja asia alkaa kirkastua hitaammallekin leskiparalle, millaisella kartalla nyt liikutaan.

Tulivat myös eno vaimoineen ohikulkumatkallaan. Kävi ystävä ovella tervehdyksineen. Jälleen eräät naapuritkin olivat jättäneet kukkatervehdyksen oven taakse. Niin, niin lohdullista - en olisi osannut kuvitella tällaista osanottoa ja miten syvältä se minua koskettaa ja lohduttaa. Minua kerta kaikkiaan kannetaan niin etteivät jalat juuri osu maahan.

Sormukset

ovat olleet minulle turva monta kertaa. Ikään kuin näkymätön vartija vierelläni, vihkisormus sormessani. Kun ampaisin tiistaiaamuna sairaalaan, sormukset jäivät pöydälle yön jälkeen. Arin sormuksen otin häneltä ehkä puoli vuotta tai vuosi sitten pois sormesta, kun se tuntui liian tiukalta. Ja sehän on lopulta ulkoinen merkki vain, vaikkakin tärkeä.

Kun Ari kuoli - kai on uskottava, että niin siinä kävi, mitä tähän ajalliseen elämään tulee - en ole laittanut enää sormuksia sormeeni. Oudolta tuntuu lähes 35 vuoden jälkeen, mutta haluan saada taottua kallooni, mikä tilanne on. Minulla ei ole nyt aviomiestä, olen leski. Sormukset eivät tuo enää turvaa minulle, mutta en koe sitä tarvitsevanikaan, mitä sormuksiin tulee. Minun turvani on korkeammassa kädessä.

Hyvä ystävä,

on pian tulossa. Hänelle en ole puhelimessakaan voinut kertoa tapahtumista, joten hän saa kuulla kaiken jahka tulee. Myös vanha ystäväni Maija on lupautunut tulemaan minun tarvitessani häntä pystyyn pönkäämisessä. Nyt on onneksi vilskettä niin paljon, etten ole ehtinyt kaatuilla mihinkään suuntaan. Myöhemmin voi niinkin käydä. Onhan tämä suruprosessi hyvin henkilökohtainen ja yksilöllinen - ei kai siitä voi kaavaa tehdä.

Arin pitkä sairaus

ja kuolemisen meinaamiset moneen otteeseen tekevät kuoleman todellisuuden minulle vaikeammaksi. Kun ei Ari ennemminkään kuollut, vaikka näytti siltä, miten sitten nyt? Luulen, että haluan nähdä hänet vielä arkussa, että totuus kirkastuu lisää. Tämän jälkeen en pelkää kuolleen ihmisen näkemistä, en tosin ole juuri ennemminkään pelännyt.

Ensi viikolla

eli siis huomenna tarkoitukseni on mennä töihin, mikäli pystyn olemaan siellä suunnilleen normaalisti. Uskon, että työssäolo tekisi hyvää. Ja kaipa itkeminen on luvallista ja luonnollista. Eiköhän Jumala olisi asentanut meihin jonkun röörin, jonka kautta kyyneleet valuisivat kyynelkippoon, jonka voisi käydä salaa tyhjentämässä ettei kukaan muu pahastu, jos itku olisi huono juttu. Kun sellaista ei siis ainakaan minulla ole, annan itkun tulla, kun itkettää. Eräs leski sanoi, että se on parasta lääkettä ja hoitoa surutyössä ja minä uskon sen.

Löysin hyllystäni leskien

kirjoittamia tarinoita. Kirjassa on jotakin samaa kuin mitä itse koen. Muistin pätkiminen, äkilliset itkukohtaukset, herkkyys, ikävä ja kaikki muut tunteet. "Surusta pääsee vain siten, että muuttaa sen iloksi." - No, niin minä aion tehdä, jos suinkin mahdollista. En halua jättää huumoria ja iloa, mutta en myöskään kätkeä surua ja ikävää.

Kiitos yhteisen polun tallaajalle, kanssakulkija sinulle, arvoisa lukijani!