28.05.2016 - Ei se voi olla totta!

Olin kaupassa, en ostoksilla vaan palauttamassa tölkkejä illansuussa. Yhtäkkiä päähäni pamahti iso ajatus: ei se voi olla mitenkään totta, että Ari olisi kuollut! Ei Ari voi olla kuollut!

Kolme, neljä kertaa

viimeisten noin 20 vuoden aikana Ari on meinannut kuolla. Olen valmistautunut siihen, että nyt se on menoa. Olen tehnyt hautajaisia ja tunne-elämäni oli täysillä kokemassa Arin kuoleman. Sitten Ari selvisikin. Mikä helpotus! Ja kun Ari selvisi, minä putosin monttuun. Sieltä oli vaikea kömpiä ylös. Olin taistellut ja pitänyt itseäni pinnalla niin kauan kuin oli pakko. Sitten kun Arin nokka nousi, minun putosi.

Nyt olen samassa tilanteessa,

eräällä erotuksella. Nyt Ari ei nouse. Hän on kerta kaikkisen kuollut.

Kun menimme sairaalaan keskiviikkoaamuna lasten kanssa hakemaan Arin tavaroita, hänen ruumiinsa oli vielä huoneessa sängyllä. Valkoinen lakana päällä, sininen kukkanen lakanalla. Ensin en aikonut kurkistaa lakanan alle, kun eivät lapsetkaan halunneet. Mutta sitten halusin kumminkin. Halusin katsoa, onko lakanan alla varmasti Ari - en voinut olla varma. Ari siellä oli. Olen hänet eloisampanakin nähnyt, kerta kaikkiaan, mutta hän näytti ihan hyvältä. Aivan selvästi kuolleelta ja kyseessä oli tosiaan aviomieheni ruumis. Minun oli hyvä nähdä se.

Mutta nyt kai on

tilanteessani menossa uusi vaihe. Nyt minä en tahdo uskoa, että Ari on kuollut. Tai uskonhan minä, mutta se ei mahdu tajuntaani. Miten hän voi muka olla kuollut? Ei hän ennemminkään kuollut, miten nyt sitten?

Olen kävellyt

tänään 18 km. Aamulla viisi, kun kävin uimassa, iltamassa 13 kun kävin keskipojan perheen luona. Kävely auttaa pysymään tasapainossa, ainakin jotenkin. Ja toivon mukaan kilo, pari karisee hautajaisiin mennessä, sillä sovitin hautajaisvaatteita ja hame oli hiukan tiukka.

Aamulla

kerroin neljälle ihmiselle Arin kuolemasta, kun olin uimassa. Aion kertoa sen kaikille, jotka tulevat vastaani ja jotka tunnen jotenkin. Minun on pakko alkaa uskoa ja ymmärtää, että se on totta ja puhuminen auttaa siinä. Sain uimaihmisiltä paljon vertaistukea. Kerrassaan uskomattoman hieno terapiahuone se naisten pukuhuone! Sinne on pakko päästä niin monena aamuna kuin mahdollista. Voinhan alkaa laukata siellä illallakin, jos en muuta keksi.

Kun palasin kotiin uimasta,

juttelin pihalla erään naapurin kanssa. Aihe oli sama. Juttelimme siihen asti kunnes sain vieraita pihalle, sukulaisia. Olin laittanut oveen lapun, että olen pihalla. Myöhemmin vein pyykkiä koneeseen, jätin jauhelihan paistumaan ja aioin palata saman tien sisälle. Tapasin kuitenkin toisen naapurin pyykkituvassa. Sama aihe minulla. Jauheliha melkein paloi, unohdin sen täysin. Sitten unohtui pyykki koneeseen. Muistin sen, kun muuan tuttava soitti ovikelloa ja toi kukkia ja näin pyykkikorin keskilattialla. Sitä varten se siinä olikin, että jossain vaiheessa muistaisin pyykit. -Itse asiassa vieläkin on yksi pusero narulla. Saa nähdä muistanko hakea!

Eilisiltana

muistin, että varasin saunan yhdeksältä, ja mennessäni sinne muistin, että varaus olikin kahdeksalta. Koska sauna oli vapaa yhdeksältä, pääsin kuitenkin sinne vielä.

Iltapäivällä

laitoin jopa ruokaa. Keitin riisiä, laitoin kookosrasvaa mausteeksi. Jauhelihat heitin odottamaan ja paistoin pilkotun sipulin rasvassa, kuutioin sekaan avocadon (niitä on useampia hiushoitoa varten, joten voin syödäkin muutaman!), valkosipulia, nokkosta, ruokakermaa, chilitomaattisosetta ja kasvisliemikuutio. Ja se jauheliha. Hyvää oli, vielä jäikin.

Sää oli kaunis,

pakko lähteä ulos. Laitoin viestiä pojalle ja miniä vastasi, että kiva kun tulet, tervetuloa (ihana miniä!). Kävelin hautausmaan kautta. Kävin katsomassa paikkaa, jonka varasimme Arin hautaa varten. Outo ajatus, kerrassaan kamala ja masentava. Mutta ei ole vaihtoehtoja. -Kodista on vajaa 2km Arin haudalle. En osaa sanoa, aionko käydä siellä usein vai harvoin. Toivon mukaan en ala asustelemaan siellä kuitenkaan.

Musta hattu päässäni

lompsottelin toiselle puolelle kaupunkia. Joimme mehua parvekkeella, nautimme auringosta ja vaihdoimme kuulumisia. Sitten lähdin paluumatkalle vähän eri reittiä. Matkalla poikkesin Palosaaren kauppaan viemään löytötölkit, ja siellä tuo epätodellinen tunne iski, josta kerroin.

Tuntui vaikealta jaksaa jatkaa matkaa, kotiin tuntui olevan pitkästi. Selvisin kuitenkin ja menin saunaan, kun siellä oli vapaana melkein koko ilta. Saunan jälkeen mössäsin avocadon, keltuaisen ja pari ruokalusikallista öljyä ja huitaisin ne päähäni. Ovat jo kolmatta tuntia muhineet hiuksissa, joten pitäisi pestä mössö pois.

Kun en meinannut jaksaa kävellä, sain voimia ajattelemalla Aria terveenä siellä perillä. Hymyilevänä, iloisena, täysin kunnossa. Sitä minun on ajateltava tästä lähin. Mutta aavistin ensi kertaa, että minulle taitaa tulla hirmuinen ikävä vielä ennen kuin selviän surusta. Tänään jo monesti olen ajatellut, että tästä kerron kyllä Arille... ja sitten muistanut, että ei onnistu. Oma ihmiseni on mennyt eikä palaa.

Kiitän esirukouksista,

hyvä lukijani! Lutherkin sanoo, että tarvitsen sitä:

Kovin sinua tosin ahdistetaan ja karvaalta se tuntuu. Tarvitaan siis kyllä rukousta. Rukoilkoot muutkin puolestasi, että voisit vastustaa perkelettä pelottomasti ja rohkeasti. Varmaa on, ettei sinua hylätä. Kristus pelastaa sinut varmasti. Älä vain erottaudu hänen valtakunnastaan. -Mannaa Jumalan lapsille, eilisestä tekstistä

Tällä rohkeudella menen eteenpäin askel kerrallaan. Toistaiseksi minulla on paljon tekemistä ja paljon ihmisiä ympärillä, mutta miten lie vähän päästä? Voi olla, että kävelylenkit pitenevät päivä päivältä, mutta eivätkä ne haitallisia ole!

Kiitos palautteesta ja myötäelämisestä, arvoisa lukijani! Kirjoittaminen on minulle jälleen kerran melkein elinehto! Ja teidän palautteenne antaa minulle potkua kirjoittamiseen.

jk. Kun luin toistamiseen tekstiä, havaitsin pienoisen virheen. Tänään päässäni oli hiusväri, sellainen nokkosenhajuinen ja luonnonmukainen, eikä avocadomössö, jota puolestaan eilen pidin hiuksissani. Vissiin en huomaisi, vaikka päässäni olisi sitä, miltä avocadomössö NÄYTTÄÄ...