27.05.2016 - Uni paras lääke on

Yöni meni aika normaaliin tapaan. Aamulla epäilin migreenin kolkuttelevan, mutta se kai otti hatkat, kun nousin ylös, sillä en tavannut sitä sen koommin, kun join kahvikupposen.

Aika sähläämistä

tämä minun touhuni kyllä on. Unohdan hakea pyykit koneesta, unohdan syödä tai tehdä jotain, mitä on tekeillä. Aloitan uusia hommia, vaikka entiset on kesken. Kai tämä kuuluu suruprosessiin, siltä tuntuu, sillä en minä normaalisti näin sählä ole.

Uimaan minä

halusin mennä ja kävelin sinne aamutuimaan. Minulla oli kukkahattuni päässä, sillä aurinko paistoi eikä aurinkolaseja ole missään. Luulen, että ne jäivät työpaikalle maanantaina, sillä näköhavaintoja laseista ei ole. Tutuhko rouva oli pukuhuoneessa ja kerroin heti, että mieheni on kuollut. Niinpä sain puhua ja tehdä konkreettisesti sitä asiaa, mitä tässä prosessoin alitajuisesti ja tajuisesti koko ajan: minä olen jäänyt leskeksi!

Se oli merkillistä, että ensi kertaa tänä keväänä vesi tuntui lämpimältä - tai ei ainakaan kylmältä. Kummallista tosiaan.

Pukuhuoneeseen oli tullut uimassa ollessani pari vierasta rouvaa, mutta sitten tuli eräs talviaamuilta tuttu rouva. Ovella hän pysähtyi ja arvasin, että hän tietää minun tilanteestani. Hän tuli ja halasi. En tiedä rouvan nimeä, mutta varmaan aamututut rouvat ovat jutelleet. Eilisessä lehdessähän oli Arin kuolinilmoitus.

Tulin jälleen lohdutetuksi, kun minun suruni nähtiin ja siihen otettiin osaa. Kävelin rantaa pitkin ja yhtäkkiä minua alkoi taas vaan itkettää mahdottomasti. Itku on surun pois pesemistä, sen kohtaamista ja lohdullista oloa. Lopulta pesin silmäni rannassa, iskin rillit päähän ja jatkoin kävelemistä ja itkemistä seuraavat kolme kilometriä kunnes tulin kotiin.

Luonnollisesti tein joitakin pullobongauksia matkalla.

Kotona

päätin, että otankin mustan huopahattuni nyt heti käyttöön, sen, jonka ostin eilen. Ystäviä tuli jälleen tervehtimään, tuomaan kukkasia ja lohduttamaan minua. Joimme kahvia ja juttelimme. Puhelin soi ja viestejä tuli. Ystävät menivät syömään jonnekin, mutta minä en halunnut lähteä heidän mukaansa. Yksi heistä tuli myöhemmin takaisin mennäksemme puutarhalle, mutta minä en ollut ehtinyt sillä aikaa tehdä muuta kuin olla puhelimessa ja pestä kukkapurkin.

Hattuni lensi tuulessa

kaksi kertaa kukkapihassa. Tai ei kai se muuten, mutta kun juoksin autolle hakemaan laukkua, jonka unohdin sinne. Vaihdoin nimittäin ostamamme pelargoniat toisiin, kun ensimmäiset olivat tosi surkeita. Ne kuivuivat silmissä, vaikka niiden olisi pitänyt alkaa kukoistaa kukkalaatikoissa. Palatessani istutin uudet ja toivon niistä tulevan ehompia.

Lisää ystäviä tuli tervehtimään. Sain kaksi daaliaa, toisen Arille, toisen minulle. Istutin ne kukkapenkkiin. Iltapäivällä sain lisää puheluita ja vieraita. Jossain välissä makasin sohvalla melkein torkahtaen viltti silmillä ja taisin vähän itkeäkin.

Pyykistäni

tuli vaaleanpunaista. Ostin taannoin ihanan pehmoiset silkkisen tapaisen tummanpunaiset yöhousut kirpparilta, á 2 euroa. Mokomat yöhousut. Pidän niistä kovasti, mutta niillä on näköjään huono vaikutus muuhun pyykkiin. Pesen aina valkoisen froteepyyhkeen sekapyykin muassa ja se kerää värit itseensä, mutta yöhousuille sekään ei mahda näköjään mitään.

Hautajaisiin liittyvää.

Nivalassa Pohjois-Pohjanmaalla osataan viettää hautajaisia. Varmaan muuallakin, mutta kotona opin joitakin perusasioita hautajaisiin liittyen:

- kantajat KUTSUTAAN. Kenenkään ei tarvitse tarjoutua, vaan omaiset päättävät asian. Joskus on runsaudenpula, joskus kantajat ovat vähissä. Itse päätin kantajat ja kerroin ne Arille jo kauan sitten. Meillähän on kolme poikaa ja vävy, joten aika pitkälle päästään jo kotijoukoilla.

On kunnia-asia päästä kantajaksi, siitä ei voi kieltäytyä kepein perustein.

Hautajaisiin meno on henkilökohtainen asia. Siis siten, että puolisokaan ei saisi kieltää toista menemästä tai pakottaa lähtemään, vaan jokaisella meillä on oma suhteemme vainajaan ja hänen läheisiinsä. Jokaisen olisi saatava päättää itse. En tietenkään tarkoita lähiomaisia, joiden kuuluu lähteä, jos kutsutaan vaan niitä, joilla on vapaus valita lähteäkö vai ei.

Minä vaan ihmettelen,

että se minun Arini sitten lähti! Jätti hiljaiset hyvästinsä kahdestaan ollessamme, vain me kaksi ja Jumala meidän kanssamme. Mikä onni, mikä ilo ja mikä riemu, että Ari on nyt tallessa taivaan tarhoissa! En mistään hinnasta haluaisi hänen enää makaavan sairaalaan sidottuna, kun hän on päässyt vapaaksi - suon hänelle sen.

Minä sanoin Arille,

kun viimeisen kerran juttelimme maanantaina, että hän voi mennä. Että minä pärjään kyllä. Voit mennä, jos sinun pitää ja jos työt on tehty. Mene vain, jos kutsutaan ja jos pitää mennä. Mutta on hyvä, jos et mene vielä, ikävä tulee. Ja Ari ymmärsi ja hän nukkui pois. Kiitos olkoon Jumalalle siitä, että Ari nukkui levollisesti pois. Voin vain kiittää.

Sinun silmäsi näkivät minut jo idussani. Minun päiväni olivat määrätyt ja kirjoitetut kaikki sinun kirjaasi ennen kuin ainoakaan niistä oli tullut. -Psalmista 139

Voi hyvin, arvoisa lukijani!