23.04.2016 - Kuinkas sitten kävikään!

Ei ole tarvinnut itkeä sitä, etten lopultakaan päässyt lähtemään eilen Espooseen kuten oli tarkoitus, sillä olin henkisesti valmis luopumaan lähtemisestä, jos ovi sulkeutuu.

Ja niinhän se sulkeutui,

sillä torstaiyönä olin tosi kipeä. Juuri kun luulin parantuvani poskiontelotulehduksesta ja sen myötä muistakin oireista! Tämä tauti kylläkin alkoi väistyä vähitellen, mutta sain bonuksena migreenin. Se johtunee paineesta poskionteloista. Kolmena yönä minulla on ollut järkyttävä päänsärky. Ensin se kesti pari tuntia, sitten vähän enemmän.

Viime yönä

soitin aamuyöllä päivystykseen, sillä vasemman puolinen päänsärky jyskytti ilkeästi. Hoitajan avulla minulle alkoi valjeta: kyseessä on migreeni. Se kestää kuulemma 1-6 tuntia keskimäärin, mutta voi kestää jopa 48 tuntia ja on yleensä toispuolinen tai sitten ohimoita hakkaava. Yöllä nukuin kahdella eri sohvalla, keinussa ja vuoteessa. Missään en saanut unta. Aamusella viimein kipu helpotti ja nukuin hetken.

Veljeni soitti,

vanhin heistä. Oletko kotona tunnin päästä, tulemme käymään. Olin kotona, olipa piristävää saada läheisiä vieraita. Olin terve kuin pukki, kun juttelimme yhdessä ja kävimme pitsalla ja kävelemässä kaupungilla. Samalla kävin hakemassa lisää kipulääkettä apteekista. Eilisellä lääkärireissulla sain päivitetyksi reseptini, joten nyt on millä mällätä, kun tautia pukkaa. Antibioottiakin napsin menemään ja sen ohella maitohappobakteereja tasapainottamaan elimistöä.

Matkaan en siis

päässyt lapsenlapsen luistelunäytöksiä katsomaan, mutta toivon tapaavani perhettä viikon päästä. Jos Herra suo ja olen terve ja pääsen lähtemään ulkomaanmatkalleni. Viime yön tuskissa päätin, että kyseessä on viimeinen ulkomaanmatkani. Jos matkustelu aiheuttaa näin paljon sairastelua, se ei ole sen väärtti. Tai sitten matka on todella ihana, kun vastustus on näin rankka. Se jää nähtäväksi.

Lepo

on tehnyt joka tapauksessa pelkkää hyvää. Saan etäisyyttä menemisiin ja tulemisiin, työhön ja ihmisiin. Kun tästä elvyn, vauhtia taas varmasti riittää. Hyvä, kun tulin käyneeksi Arin luona torstaina, nyt vaan olen kotona omassa rauhassani.

Sairaalakäynteihin liittyy joka kerta paljon väsyttävää, ahdistavaa ja surullista ja se kuluttaa minua. Mietin sitäkin, harjoitetaanko sairaaloissamme passiivista eutanasiaa. Kun ei ole hoitajia syöttämään potilaita, jotka eivät siihen itse kykene, nämä jäävät ilman ravintoa. Ja jos ruoka on kylmää jo tuodessa, ei se ainakaan lämpene lautasella. Sama tilanne on ympäri maatamme. Joku kertoi myös, että hän tahtoi auttaa ottamalla ruuan omalle potilaalleen, mutta se ei hoitajille sovi. Miksi ei, kun kerran henkilökuntaa on liian vähän? Miksi ei omaisten apu kelpaa? Joku kertoi vieneensä tutuille potilaille ruokatarjottimen. Sitäkään ei katsottu hyvällä, sillä potilaat kehuivat auttajaansa. Niinpä avun tarjoaminen piti lopettaa.

Aurinko paistaa,

mukavaa. Itse pysyttelen mieluummin varjossa tänään. Lenkillä en ole käynyt yli viikkoon, joten pullobongailukin on jäänyt. Mitä nyt yhden tölkin löysin pitsalta tullessamme. Mutta nyt on levon aika, sitten taas toiset tuumat, kun on toinen kunto.

Eilisestä ruuanlaitostani

kerron hiukan. Tein tortilloja; neljän tortillan taikinan afrikkalaisen ohjeen mukaan. Öljyn avulla kaulin taikinan, tein siitä paketin ja kaulin auki. Taikinaan laitoin hiukan sokeria, että paistinpannulla paistaessa tortillaan tuli väriä. Tein kastikkeen: sipulia öljyssä paistettuna, sekaan purkki tonnikalaa ja tomaattisosetta, pippuria ja suolaa. Lautaselle: tortilla ja kastiketta. Tortillasta taitetaan pala, jonka sisälle otetaan kastiketta. Maukasta, nam!

Iloa viikonloppuusi, arvoisa lukijani, Raamatun sanan jakeen kera:

Tulkaa hiljaiseen paikkaan ja levähtäkää vähän.