03.04.2016 - Yösade oli hyväksi

Raikas aamu

tehdä kävelylenkki. Yöllä oli satanut, vesi sitoi pölyä, joka näin keväisin tunkee silmiin ja suuhun asti. Tuntui mukavalle kävellä, mutta teräkunnossa en ole. Ehkä en tulekaan ennen kuin siitepölyinen kevätaika on ohi.

Eteisessä

loppuun asti palvelleet talvikenkäni odottavat roskikseen vientiä. Ne ovat kuluneet kantapäistä pintanahkaan asti, ilmankos vähän hölskyvät kävellessä. Mutta odotan kuin ihmettä, että keksisin, miten ne voi vielä pelastaa kaatopaikalta. Konstia ei taida löytyä, mutta kunhan olen hyväksynyt tilanteen, kengät lentävät pihalle. No, kyllä ne roskikseen menevät.

Lenkilläni

innostuin keräilemään roskia aina kun löysin sopivan pussin, mihin keräsin ja kun tiesin, että edessäpäin on roskis, johon pussin voi heittää. Palkitsevaa puuhaa. Irtoroskia on hauska kerätä, mutta minne roskia on kerääntynyt läjäpäin talven aikana, niihin en satu. Muutaman tölkin löysin myös.

Ari pääsi ulos

eilen ensi kertaa talven jälkeen, kun menin hänen kanssaan. Luulin, että ulkonurkkauksessa on lämmin, mutta jouduin hakemaan pari peittoa lisää sisältä. Ari tuntui nauttivan ulkoilusta, ilman muuta. Lopuksi menimme pihan poikki kirjastoon hetkeksi jatkamaan Norvannon roomalaiskirjeen selityksen kuuntelemista. Minä kudoin ja tein sudokua, ulkona join kahvit.

Pihalla tapasin tutun pariskunnan, vaimo käy joka päivä sairaalassa iäkkään miehensä luona. Vaimo totesi, että olisipa ihanaa, jos joku lähisukulainen sanoisi joskus tulevansa päiväksi sairaalaan hänen miehensä luo niin että hän voisi tehdä kotitöitä. Mutta kiireitään kuuluivat selittävän, eivät ehdi edes pistäytyä. Mies pystyy puhumaan ja osoittamaan kaipauksensa, joten vaimon on monesti vaikea lähteä kotiin. Heidän aikansa kuluu sikäli rattoisasti, että mies pystyy puhumaan. Vielä tuo vaimo jaksaa, mutta kumpi väsynee ennemmin.

Minäkin voisin tänään taas mennä Arin luo, mutta en mene. On pakko kerätä voimia ja nähdä asioita pitkällä tähtäimellä. Onhan tässä pitkää tähtäintä tiirattu monta vuosikymmentä, on pakko uskoa tosiasiat. Kaksi tai kolme kertaa viikossa voin käydä sairaalassa. Enempään en kykene. Eikä Ari sitä vaadikaan, hänelle riittää se, mikä on minulle hyvä.

Matka mielessäni

jaksan eteenpäin. Olen kiristänyt suolivyötä, kuten isäni tapasi sanoa, niin että voin tehdä erään matkan vapun jälkeen. Jokainen tarvinnee lähitulevaisuudessa tapahtuvia mukavia asioita jaksaakseen odottaa sitä, mikä kerran kohtaa meitä kuoleman tullen. Itse odotan Jeesuksen kohtaamista kuolemassa, sillä minähän panen turvani häneen. Sitä ennen teen kaikkeni, etten masennu ja vajoa elämän kuohuihin.

Yksi jaksamista edistävä, vaikka väsyttäväkin asia, on työ. Haluan säännöllistä elämää, työtä vielä tässä vaiheessa. Kun ei kerran ns. oikeaa

työtä ole tarjolla, työkokeilu on mainio vaihtoehto tänä keväänä. Syksyllä työllistynen, kun palkkatukeni nousee 100 %:iin. Rukoilen johdatusta ja uskon, että Jumala johdattaa, vaikka itse olen epävarma reitistä.

Perjantain työpäivä oli riemullinen. Olin perhekahvilassa, pidin lauluhetken 1- vuotiaille vekaroille, jotka pinkoivat kuka mihinkin suuntaan. Sain pidellä pieniä vauvoja sylissäni ja lukea pienille ja isoille lapsille ja jutella äitien kanssa. Se oli oikein mukavaa.

Olen kuunnellut

Norvannon opetuksia ja joitakin lhpk.fi -saarnoja. Näköjään olen kuitenkin sen verran väsynyt, etten jaksa kertoa niistä mitään, vaikka jotain on mielessänikin.

Kirjoitan kuitenkin erään itseäni kovasti puhuttelevan Jim Elliotin ajatuksen:

Pyrin yhteyteen heidän kanssaan (eräs nuorisoryhmä) saadakseni olla avuksi näille "heikommille veljilleni". Päästyäni selvillä tästä salaisesta pyyteestäni sain kokea ankaria omantunnon soimauksia. Haluni oli ollut saada johtaa, ohjata, neuvoa. Mutta todellinen rakkaus pitää arvottomana kaiken tällaisen. Se kieltäytyy näyttelemästä itseään. Olin pitänyt, että nuo nuoret olivat erilaisella "henkisellä tasolla" kuin minä itse. Mutta nyt minun on opittava olemaan huomaamatta minkäänlaisia henkisiä tasoja ja otettava huomioon vain rakkaus, puhdas, vilpitön rakkaus kaikkialla. Pyrkimisessä "olemaan avuksi" on myös eräänlainen oman vanhurskauden tuoksu, sillä sellainen ei ole puhdasta.

Meidän ainoan perusaiheemme tulee olla todellisessa olemisessa, ei siinä, että teemme jotain tai tiedämme jotain. Me olemme vain syntisiä ihmisiä, jotka tarvitsemme Isän rakkautta. Silloin ei ole olemassa mitään tappion vaaraa. Jos tieto pyrkii meitä paisuttamaan tai epätoivo masentamaan, niin Jumalan rakkaus pitää meidät pystyssä. Jokaisella asialla on oma tarkoituksensa, jos vain meillä on rakkaudellinen suhde siihen. -Kaikkivaltiaan varjossa, Elliot, s. 114.

Mukavaa lepopäivää, arvoisa lukijani!