31.03.2016 - Opeta minua laskemaan päiväni oikein

Arin luona tänään,

ensi kertaa tällä viikolla. Olimme pari tuntia kahvilassa. Minua on havahduttanut viime aikoina eräs asia, joka koskettaa myös itseäni. Meidän ihmisten tarvitsevuus, osallisuuden kaipuu ja välttämättömyys. Janoamme sitä, että joku huomaa, joku sanoo sanan, joku välittää edes vähäsen. Arista tosin koen, että hänelle tärkeintä on Jumalan läsnäolo, ja sen varassa hän elää. Sen takia minun on helppo olla hänen lähellään, sillä hän ei ole minun varassani, vaan Jumalan. Itse toivoisin olevani rohkeampi ja luottavaisempi.

Sairaalan käytävillä

ja aulassa kohtaan osallisuutta tarvitsevia ihmisiä, myös osastolla. Ja itsekin olen sellainen, vaikka toivoisin, etten olisi. Olisi helpompaa, jos voisin nojata vain Jumalaan. Minulle tuottaa kipua nähdä niin monia ihmisiä, jotka voisivat sanoa kuten Betesdan lammikon mies:

Herra, minulla ei ole ketään...

Ehkä tuo minulla-ei-ole-ketään -ajatus syntyy meissä siitä, että Jumala etsii jokaista ihmistä meidän sisimmässämme. Hän huutaa kuten taannoin Aadamille:

Missä sinä olet?

Ja hän haluaisi löytää meidät ja kattaa pöydän meidän vihollistemme silmien eteen meille ja aterioida kanssamme. Ketä nuo viholliset sitten

ovat? Ainakin oma syntisyytemme, sisimpämme, joka pakenee Jumalaa viimeiseen asti ja yrittää tulla omillaan toimeen. Kuten vitsin juoppo katuojassa: "Ei minulla asiat niin huonosti ole, että tarvitsisin Jumalaa!"

Lukemani kirja

Jim Elliotin elämästä on ihmeellinen. Mies halusi niin täysillä olla Jumalan oma, että hän ei tahtonut ottaa vaimoa, ettei tämä tulisi esteeksi hänen ja Jumalan väliin. Yhtä antautunut oli hänen vaimonsa, jonka hän siis kuitenkin otti itselleen, kun Jumala selkeästi niin johdatti.

Tuollaisten ihmisten elämänkertoja meidän sopii lukea: niistä voimme ottaa oppia ja suunnata katsettamme eteenpäin pois omasta itsekkyydestä. Sellaista löydän itsestäni kovin paljon lukiessani Elliotin elämästä.

Toisaalta: meillä on jokaisella oma tiemme. Kaikkia ei kutsuta samanlaiseen tehtävään, mutta kaikkia kutsutaan olemaan todistajia.

Elliot kirjoittaa usein vanhemmilleen ja niissä huokuu syvä kunnioitus ja rakkaus vanhempia kohtaan sekä avoimuus, jota toivoisin itsellänikin olevan suhteessa lähimpiini. Hän kirjoittaa esimerkiksi:

Olen tuntenut teidän rukoustenne voimaa näinä viimeisinä viikkoina. Olen varma siitä, ettei millään ole ollut niin suurta vaikutusta minun elämääni kuin teidän rukouksillanne. Olen muistellut tänään, kuinka sinulla, isä, oli tapana lukea meille Sananlaskujen kirjaa. En voi muistaa paljoakaan siitä, mitä sinä siellä meidän ruokailunurkkauksessamme luit meille. Mutta huomaan, että nuo hetket ovat jättäneet mieleeni syvän kunnioituksen ja rakkauden tuon vanhan ja viisaan miehen sanoihin. Kiitos Jumalalle siitä, että sinä tällä tavalla varasit aikaa meitä varten. Sellaisten hetkien arvo on mittaamattoman kallis. - Elliot: Kaikkivaltiaan varjossa, Ristin voitto ry, 1965

Flunssani

jatkuu epävireisenä olona ja päänsärkynä. Vai allergiaoireitako ne lienevät, en tiedä. Eilen ampaisin avannolle parin viikon tauon jälkeen, kun kyllästyin väsymykseeni. No, olo ei tullut ainakaan huonommaksi. Olen kyennyt menemään joka päivä työkokeilupaikkaani ja olen siitä iloinen. Pidän niistä ihmisistä, joiden kanssa saan tehdä työtä sekä niistä, joiden hyväksi työtä teemme. Huomenna minulla on pienoinen muskari perhekahvilassa. Sitten onkin viikonloppu jälleen!

Herra siunatkoon sinua, arvoisa lukijani!