20.03.2016 - Kevättä rinnassa!

Aurinko kerkesi pongahtaa taivaalle ennen kuin ehdin lenkille, vaikka riensin heti seitsemän jälkeen ulos. Oli aivan valoisaa, kuuraa maassa, jäätä ja luntakin vielä. Tämä aika, jolloin lämpötila on vähän nollan yläpuolella, on minusta mukavinta. Tarkenee mainiosti kevyillä kamppeilla, mutta hiki ei vyöryskele ensimmäisten askelien jälkeen.

Saavutin kävelykiintiön

tälle viikolle, se on 50km. Yllättävän nopeasti se tulee, mutta ei ilman vaivannäköä. Yleensä kävelen 6 km kerrallaan ja senkin puolivälissä käyn avannolla tai jossain muualla. Mutta sairaalareissusta tulee aina 4 km ja sinne sun tänne on pari kilometriä kotoa ja kun tulen aina takaisinkin, niin kertyyhän siitä.

Nilkka reistailee,

sillä kaaduin vajaa viikko sitten talon nurkalla ja se kai nuljahti siinä. Kadulta löytämäni freeze pack on käytössä: pakkasessa neste pussin sisällä kylmenee, mutta ei muutu kivikovaksi, joten se on näppärä tunkea sukan varteen nilkkaa säikyttelemään. Toivon, ettei nilkka äidy niin pahaksi, että joudun vähentämään kovasti kävelemistäni. Tänä aamuna olisin kävellyt kyllä enemmänkin, mutta tuntui, että muutama kilometri oli riittävästi nilkan takia.

Koneeni temppuilee

edelleen, kesken kirjoittamisen se vaan pimenee ja kaikki mikä on tallentamatta, häviää. Tallennan siis joka kappaleen välissä. Mikähän vikana koneessa?! Tämä on hankittu viime elokuun alussa, joten vanhuus ei pitäisi konetta rasittaa.

Vanha, hyvä vertaus

laivan kurssin hitaasta kääntymisestä on osuva monessa kohdin. Aluksi muutosta ei juuri huomaa, mutta jonkin ajan kuluttua suunnan muutoksen voi huomata, mutta ei heti. Eräs tv-ohjelma ja kirja muistuttivat minua tästä vertauksesta.

Perjantai-iltaisin tulee ohjelma

"Kotilieden lämpöä". Se kertoo naisista, jotka varustautuvat kotirintamalla sodan varalta. Viimeisin jakso minulla on katsomatta. Muuatta naista pyydetään auttamaan maan vihollisia, mutta nainen ei missään tapauksessa suostu. Hän on leski ja hänellä on koira, joka tarvitsee eläinlääkäriä jäätyään auton ruhjomaksi. Lasku on niin suuri, ettei leskellä ole varaa sitä maksaa, mutta hän "lainaa" rahat kotirintaman naisten rahoista, joiden hoitaja hän on.

Yllättäen edessä onkin tilien tarkastus ja leski joutuu pinteeseen. Niinpä hän tarjoutuukin vihollisen kirjanpitäjäksi ehdolla, että saa kyseisen suuren summan heti käteen. Homma on siis hoidossa.

Leski osallistuu johonkin illanviettoon, jossa fiksu mies hakee hänet tanssiin ja leski, totta kai, ilahtuu kovasti, kun mies osoittaa hänelle huomiota. Yllättäen mies kuitenkin kertoo, että meillä on yhteinen tuttu ja minäkin tarvitsen apua kirjanpidossa. Nainen järkyttyy, kieltäytyy, mutta mies sanoo, että sinulla ei taida olla mahdollisuutta kieltäytyä.

Siinä sitä ollaan:

pikkuinen vilppi, hetken päästä täysin lirissä ja jumissa. Vähän inhottaa katsoa viimeisintä jaksoa, mutta kyllä minä sen katson, kun ennätän.

Vastaavasti eräs

Cooksonin kirja kertoo eri aiheesta, mutta ydinasia on sama. Siinä mies pettää vaimoaan, joka kieltämättä on järkyttävän ilkeä ja itsekäs. Vaimo lähettää salaisen kirjeen toisen naisen mustasukkaiselle aviomiehelle, joka tappaa vaimonsa. Täysin murtuneena mies jättää vaimonsa ja syyttää tätä rakastettunsa välillisestä murhaamisesta ja ottaa avioparin pojan ja lähtee maailmalle.

Viimein mies ja poika löytävät työtä ja kodin erään pariskunnan luona. Mies valehtelee olevansa leski. Myöhemmin perheen mies kuolee ja tämän vaimo ja taloon tullut mies rakastuvat toisiinsa. Mutta kun valehtelemaan on ruvettu, on vaikea pakittaa. Niinpä en jaksanut tuota lukea loppuun, vaan katsoin kirjasta vaan, että murhetta siitä seurasi.

Laivan kurssimuutos

oikealta reitiltä ei siis näy heti, mutta ajan kuluessa sen suunta on selvästi muuttunut.

Ottakaa kiinni pienet ketut, jotka turmelevat viinitarhan,Korkea Veisu 2. luvusta

sanotaan Raamatussa. Isot ketut me kyllä huomaamme selvästi, mutta pikku ketut vaikuttavat vaarattomilta, joten emme kiinnitä niihin huomiota. Ne kaivavat omia, pieniä kolojaan ja nakertavat maata jalkojemme alta. Kunpa osaisin tämän nähdä oman elämäni kuvioissa, niin etten alkaisi selitellä oman järjeni mukaan asioita, vaan luottaisin Jumalaan ja kulkisin suoraa tietä.

En kykene siihen aina, sillä koska olen syntiinlangennut isien tavoin jo Aatamista lähtien, teen syntiä. Siitä en minä, eikä kukaan ihminen, pääse tämän elämän aikana, nimittäin syntisyydestä. Mutta se mitä voimme tehdä asian suhteen on se, että käännymme aina takaisin Jumalan puoleen, niin usein kuin joudumme haaksirikkoon, lankeamme, otamme laivallemme väärän kurssin. Seurakunta ja uskovat ystävät ovat sitä(kin) varten, että neuvomme toisiamme oikeaan suuntaan, jos tie itseltämme hämärtyy.

Hiusten leikkuu

järjestyi eilen. Amekki leikkasi hiuksiani pari senttiä ja hienosti sujui. Samalla reissulla tietysti kahvittelimme - minä sain jäätelöä ja Amekki viemääni raparperipiirakkaa. Rukoilimme ja jaoimme asioita. Sen jälkeen tein pitkän kävelylenkin ennen pimeän tuloa ja saunaan menoani.

Perjantaina

kävin töiden jälkeen Arin luona sairaalassa. Hänelle oli aloitettu antibioottikuuri ja hän oli väsynyt, joten emme voineet mennä kahvilaan. Koska huoneessa on muitakin potilaita, en jaksanut olla siellä kuin pienen hetken. Sen verran, että laitoin Arille Luukkaan evankeliumin kuulumaan sängyn päätyyn ja rukoilimme. Laitoin Viktor-kuuntelulaitteen pussin sisälle ja roikkumaan imuletkusta tippatelineeseen, ettei siihen roisku nutrisonia ruokapullosta. Edellinen Viktor meni sen takia jumiin ja rikki: ruokaa oli valunut koneen sisälle enkä onnistunut pelastamaan sitä.

Ostamiani

nostolakanoita ei ole näkynyt muutamaan viikkoon. Tarkoitus oli, että pesen ne aina itse kotona, etteivät häviä pyykkireissulle. Saapa nähdä, tulevatko lakanat joskus takaisin Arille asti käyttöön. -Joskus pienet asiat yrittävät katkaista tämän kameliparan selän.

Itkin ennen kuin päästin edes ulos sairaalasta. Oli vaikea viikko takana. Isoja asioita, laidasta laitaan. Mukavia asioita oli työpaikka, johon laitoin hakemuksen torstaina. Arin kuume oli ikävästä päästä. Mutta kummasti jälleen ilo voitti, kunhan itkin kävellessäni ja kävin saunassa illemmalla.

Lauantaina

heräsin aamuyöllä, mielessäni oli työpaikkahaku. Jännittää ja pelottaa, jos minua ei valita - tai jos minut valitaan! Istuin kiikussa ja luin Raamattua saadakseni lohtua. Tunnin päästä menin takaisin nukkumaan. Vielä aamullakin olin horroksessa viikon asioista, mutta vähitellen rupesin siivoamaan, kävin lenkillä ja ilokseni sain kodin taas mieleiseeni kuntoon.

Tänään muuan rouva

hakee toisenkin anopinkielen ja juorun, jotka minulla on fb:n vaihtosivulla tarjolla. Vielä on paljon pallokaktuksia ja muitakin ylimääräisiä kukkia, jotka täyttävät tällä hetkellä ruokapöytäni. Iltapäivällä kävelen Arin luo ja nautin päivän aurinkoannoksen. Lippa päähän, aurinkolasit samoin. Reppu selkään ja kahvipullo mukaan. Avannollekin ehkä ennätän.

Viikonlopun tankkauksen jälkeen olen valmis uuteen viikkoon työssä ja hiljaisen viikon mietiskelyyn. Siihen minua auttaa Nivala-lehdessä ollut

Nivalan kirkon alttaritaulu,

jonka leikkasin itselleni pöydälle. Tuon alttarin edessä olen kahdesti sanonut tahdon. Ensin rippikoulussa, jossa tunnutauduin uskomaan luterilaisen uskontunnustuksen ja seuraamaan Jeesusta, jolla tiellä tosin tein monia mutkia, ennen kuin tavoitin oikean polunpään. Sekin minulle tarjottiin ilman omaa hurskauttani.

Toisella kertaa seisoin "tahtomassa" samaisella alttarilla Arin kanssa ja lupasin tahtoa rakastaa myötä- ja vastoinkäymisissä. "Me katotaan tää juttu loppuun asti", sanoi Ari joskus näinä pitkinä sairauden vuosina. Niin me teemme, Jumalan armosta, ei omin voimin.

Iloa, hiljaisuutta ja lepoa tähän päivään ja uuteen viikkoon, arvoisa lukijani!