27.02.2016 - Saunaillan päätteeksi

Lenen luona oli eilen ompeluseurat. Halusin mennä sinne. Laitoin auton johdon päähän, mutta vähän myöhemmin otin pois. En kerrassaan jaksanut lähteä minnekään. Auton kravaaminenkin tuntui liian rankalta. Niinpä jäin kotiin ja hyvä ilta siitä tuli.

Perjantaipäivä

oli ollut uuvuttava. Tai ainakin monitahoinen. Aamulla varhain ampaisin jo sairalaan Arin uutta lääkäriä tapaamaan. Tämä lääkäri käy seuraavan kerran toukokuussa paikalla, mutta hoitajat soittavat viikottain hänelle. Oli mukava nuori mies, ei yhtään ylimielinen. Puhui asiallisesti ja ymmärrettävästi, ei hoppuillut.

Lääkäri kysyi, miten kommunikoin Arin kanssa. Kerroin. Hän kysyi, mitä olen puhunut Arille ja onko hän vastannut. Kerroin, että sanoin Arille rakastavani häntä ja Ari sanoi, että hyvä. Ja kun kyselin, onko Arista mukavampi olla huoneessa, jossa on muitakin, vai haluaisiko hän mieluummin olla yksin omassa huoneessa kuten marraskuun loppuun asti tapahtui, Ari ilmaisi, että hänestä on paljon hauskempaa, kun on seuraa. Mitäpä siihen lääkäri ja hoitaja saattoivat lisätä.

Hoitosuunnitelmaa tehtiin,

ja olen kiitollinen, ettei Arilla ollut mitään veritautia, jota oli epäilty. Ei tarvitse "kupata". Kurjaa se olisikin, ellei mahdotonta, sillä verisuonia on todella vaikea löytää häneltä. Sen takia piikittelyä pyritään välttämään.

Sain puhelun sairaalasta lähdettyäni:

pääsen työkokeiluun! Se oli iloinen uutinen. Kerron asiasta myöhemmin lisää, kun asia tulee ajankohtaisemmaksi. Ensi viikon jälkeen sen on tarkoitus alkaa.

Sitten pinkaisin

kurssille, oli päätöspäivä. TE-keskuksesta kävi muuan mies kertoilemassa jotain ja saimme kysellä häneltä. Oletkos tiennyt, hyvä lukijani, että työttömällä ihmisellä on oikeus 30 tuntiin työvalmennusta, ja jopa 50 tuntiin asti vuodessa? Työvalmentaja auttaa hakemusten teossa ja muuhunkin sellaiseen liittyvässä. TE-keskuksen sivuilla on siitä tietoa.

Mietin tänään, että voisin maksaa kuukaudessa joitakin kymppejä siitä, että minun ei tarvitsisi koskaan käydä Kelassa, TE-keskuksessa tai muussa vastaavassa virastossa. Mutta käytävä on, ei auta pullikoida näissä asioissa.

Kurssipalautteet annettiin, todistukset saatiin ja päätöskahvit juotiin. Ulkona oli alkanut tuulla ilkeästi, luntakin satoi. Ei auttanut muu kuin kävellä uudestaan sairaalalle, kun unohdin ottaa Arin liukulakanan mukaani.

Pesen pari ostamaani lakanaa kotona,

sillä en luota siihen, että ne palautuvat takaisin pesulasta Seinäjoelta. Vaikka on nimet ja muuta.

Voi olla, että joidenkin mielestä on typerää ja naurettavaa hankkia itse vaikkapa liukulakanoita sairalaan omalle potilaalleen. Ne eivät ole halpoja. Mutta minä en voi ostaa Arille mitään muuta. En ruokaa, en vaatteita. Villasukat kudoin ja vein sairaalaan. Parin viikon päästä toinen oli hävinnyt. En tosin ollut merkannut niitä, kun kuvittelin, että pesen ne itse sitten joskus. Mutta kai toinen sukka oli lakanoiden mukana mennyt pesulaan tai muualle. Se oli tosi masentavaa. Taisin itkeäkin pettymyksestä ja mielipahasta. Melkein pitää miehelläkin olla nimilappu ettei joudu hukkaan. Se nyt vielä puuttuisi.

Tänä aamuna

kuvittelin tekeväni kotihommia, sitten meneväni Arin luo. Mutta jo ennen kahdeksaa painelin ulkona pakkasessa, oli niin upea aamu. Ei sieltä voinut olla pois. Kävelyterapiaa. Pipoterapiaa. Kaikkea mahdollista minä tarvitsen kestääkseni kasassa.

Sain muutaman mahtavan kuvan, sumu kohosi hangesta, kun aurinko alkoi nousta ja lämmittää. Kävellessäni soitan usein äidilleni, niin tänäänkin.

Avannossa tein uintiennätyksen. Olin aikonut uida korkeintaan 50-60 rintauintivetoa, kun pakkasta oli -12, mutta en malttanut nousta pois ennen kuin olin uinut avannon moneen kertaan ympäri - se oli pienempi nyt kuin vielä eilen, mutta yli 80 vetoa uin ja se on aika pitkä matka. Mutta tämän enempää en ui näillä keleillä. Vasta kilometrin käveltyäni kotiin päin ja osittain juostuani aloin lämmetä, vaikka minulla oli mm. pitkä toppatakki huppuineen, villatakki ja kaksi puseroa. Kotona vaihdoin toppatakin aamutakkiin ja paksuun fleeceen sen päälle. Parin tunnin kuluttua alkoi tulla kuuma.

Sain avannon jälkeen

ommeltua kuusi sohvatyynyliinaa valmiiksi ystävälleni. Vetoketjut ovat kenkkuja. Nyt ihmettelen, kuinka jaksoin ommella satoja karkkipaperipussukoita vuosia sitten! Terapiaahan se oli sekin. Voi, voi miten paljon olen sitä tarvinnut ja tarvitsen edelleen. Milloin mitäkin hullutusta. Ehkä teen kaikkea kaksin verroin, Arinkin edestä.

Jatkan Eila Kurkelan

tekstiä Mooseksen erämaakoulusta, valittuja paloja:

... riisu kengät jaloistasi, sillä paikka, jossa seisot, on pyhä maa...

- Pyhää - pyhää? Tämäkö lammasten sotkema, pölyinen ja levoton elämän tie? Erämaapolkuni Hoorebilla, tämä itkun ja ahdistusten loputon alttarin paikka. Pyhää... pyhää.

Ja mikä tämän paikan pyhittää? Se oli Herran Sebaotin läheisyys. Täällä kulkevat tänäänkin Jumalan suunnitelmien suuret valtatiet. Jossain täällä kaikuvat Herran sanat jonkun  yksinäisen taivaltajan vedettömän polun varrella. s. 145 -Sinun kanssasi -kirja

Kuuntelen

Vivaldia youtubesta kirjoittaessani, pitkin päivää olen kuunnellut joidenkin saarnojen lisäksi Bachia ja Händeliä. Upeita konserttoja. Sopivaa minulle, pidän viulukonsertoista eritoten.

Arin kanssa olimme

tänään kahvilassa. Ostin suurimman unelmatortunpalan, mikä oli myytävänä. Olen pitänyt tiukasti kukkaron nyöreistäni kiinni tämänkin kuukauden, mutta nyt oli hätätila. Ei niin, etteikö minulla ollut omia eväitä ja termospulloa mukana. Minulla oli.

Mutta äitini on opettanut, että joskus on tehtävä sellaista, mikä ei ole välttämätöntä itselle, mutta tärkeää jollekin toiselle. Kuten esimerkiksi tänään oli asian laita. Halusin ilahduttaa kahvilanpitäjää, joka on suloinen rouva. Härskiltä tuntuu ahmia omia eväitä kahvilan tiskin edessä, jos ei koskaan osta kahvilasta mitään. Niinpä lukija ymmärtää varmasti, että kyseessä oli asioiden tärkeysjärjestykseen laittaminen.

Arillekin laitoin kielelle torttua, se oli maukasta kerta kaikkiaan. Oman piirakan söin vasta kotona, kun keitin toiset kahvit.

Leikkasin Arin hiukset osastolle mentyämme. Niissä alkaa olla kerta kerralta vähemmän leikattavaa, ohenevat jo päälaelta. Tuli siisti pyhäkampaus. Huomenna pastori-Markus käy pitämässä messun Arille, siunattu asia.

Sauna käyty,

pyykit pesty. Vähän imuroin, en kaikkia huoneita, sillä lukaalinihan on niin valtava, ettei sitä kerralla jaksa hoidella. Katson tv:stä filmin, jos se on sen arvoinen. Ellei, lueskelen jotain ja menen nukkumaan. Kenties teen kuitenkin muutaman juustomakkaraleivän uunin grillissä, että jaksan nukkua aamuun asti. Nyt jo mieltäni ilahduttaa, kun tiedän saavani aamulla pikkuisen lapsenlapseni hoitoon pariksi tunniksi!

Sitten menenkin messuun, olen harjoitellut virsiä, että osaisin säestää ne messussa viideltä Kirjastonkatu 5:ssä.

Hyvää, siunattua pyhäpäivää sinulle huomenna, arvoisa lukijani, Heprealaiskirjeen sanoin:

...pysykäämme järkähtämättä toivon tunnustuksessa, sillä hän, joka antoi lupauksen, on uskollinen;
ja valvokaamme toinen toistamme rohkaisuksi toisillemme rakkauteen ja hyviin tekoihin;
älkäämme jättäkö omaa seurakunnankokoustamme, niinkuin muutamien on tapana, vaan kehoittakaamme toisiamme, sitä enemmän, kuta enemmän näette tuon päivän lähestyvän. -Hepr 10. luvusta