25.02.2016 - Elämä on kummallista

Mahtaako sinulle, hyvä lukijani, tulla välillä epätodellinen olo kuten minulle? Olenko se minä, joka tässä etsin itselleni työtä ja haluaisin sitä vimmatusti? Ja samalla pelkään yhtä lailla sitä, etten saa työtä tai että saan. En tiedä, kumpi jännittää enemmän.

Eilen sain viimein laitetuksi myös ansioluetteloni ja hakemukseni te-keskuksensivuille. Kohta työnantajat kai jonossa soittelevat saadakseen minut leiriinsä. No, soittaa sitten joku tai ei, kaikki vaikuttaa kuitenkin minun parhaakseni, meni syteen tai saveen, sillä minulla on Puolustaja.

Aamukävelyllä

poikkesin katsomaan paikkaa, jonne ehkä voisin päästä työkokeiluun. Myöhemmin päivällä kävin haastattelussa, jossa keskustelimme siitä. Päivälle tulikin kävelylenkkiä 12 km tänään. Avannossa pulahdin myös. Tai en vain pulahtanut vaan uin kauan aikaa. Aurinko lämmitti, kun kävelin Hietasaaresta kotiin. Kävely on niin, niin hoitavaa. Olen kovin kiitollinen kyvystäni liikkua, keveistä jaloistani. Välillä askel painaa kyllä, siihen on syitä.

Kävin hoitajalla

näyttämässä korviani. Sain lähetteen pyynnöstäni kuulotestiin. Juttelin eilen näet henkilön kanssa, joka on saanut kuulolaitteen, vaikka on paljon nuorempi kuin minä. Kerroin hänelle, että uuvun mahdottomasti vain puheen kuuntelemisesta kurssilla. Hän suositteli kuulotutkimusta. Jospa väsymykselleni on elimellinen syy eikä se johdukaan iänikuisesta uupumuksesta, jonka syyksi kaiken yleensä laitan. Olisipa helpottavaa. Mutta vielä on odotettava ennen kuin pääsen kuulotestiin.

"On ihmeellistä, kuinka me tarvitsemme niitä, jotka tarvitsevat meitä."

Tämä lause on juuri lukemassani kirjassa Elokuussa, joka kertoo tunnollisesta perheenäidistä, joka ei kuule kenenkään perheenjäsenensä tarpeita. Hän näet tietää kaiken ja huolehtii kaiken kaikkien puolesta. Kirja päättyy onnellisesti. Minäkin löydän surullisesti itseni tuon naisen hameista. Joskus olen mielestäni tehnyt vain sellaista, mikä olisi kaikille hyvää ja parasta. Jopa säästänyt toisia vaivoilta, kun olen ollut tietävinäni. Mutta lopulta olen istunut syytetyn penkillä aivan puulla päähän lyötynä.

Tartuin taas

Eila Kurkelan kirjaseen Sinun kanssasi ja löydän siitä lohtua. Olen siteerannut kenties aiemminkin samaa kohtaa, mutta se vain kertoo siitä, miten sama koulu jatkuu minulla yhä:

Miten kauan kestikään Mooseksen erämaakoulu, ne kaikki neljäkymmentä pimeää vuotta. Ei ihme, että aikaan ja paikkaan sidottu ihminen joutui kestokykynsä äärirajoille. Erämaakoululla on mittaa vielä tänäänkin.

On vaikeata tajuta, että näinä hiljaisuuden lähes pysähtyneinä kausinakin Jumala toteuttaa omaa suunnitelmaansa. Vaikeata on ymmärtää, että meidän epäonnistumisemme hetkinä - myös silloin - suuri ja lopullinen toteuttamisen vastuu pysyy Jumalan kädessä. Että suunnitelma on Jumalan.

- - Ja kuitenkin tänään, juuri tässä, Mooses oli Jumalan suunnitelmissa ja Hänen armollisen johdatuksensa tiellä. Armon tiellä.  Se oli tänään pölyinen tie, lammasten tie. Mutta se oli ainutlaatuinen koulutie, joka kerran veisi hänen elämänsä verrattomaan päätökseen. Kunhan oli tarpeeksi riisuttu. - - S. 144

Riisumisen koulu

on ollut minunkin kouluni eikä loppua näy. Huomenna kiiruhdan sairaalaan kuulemaan Arin tilanteesta, verikokeiden tuloksia ja muuta. Sen jälkeen on kurssin päätöspäivä. Tulee voimia kuluttava päivä. Onneksi Jeesus itse rukoilee omiensa puolesta, siis minunkin puolestani. Mikään hänen suunnitelmastaan minun kohdallani ei jää täyttymättä. Eikä Arin liioin.

Hyvä, siunattu päivä

on ollut tänäänkin. Olen tehnyt vaihtokauppaa netissä ja sain taas kauniita lankoja kutoakseni lisää pipoja. Pian on tyttöjen pipokiintiö täynnä, sitten siirryn kutomaan poikien pipoja Romanian ensi joulun paketteihin. Jos Herra suo ja voimaa antaa.

Hyvää yötä, Jeesus myötä, arvoisa lukijani!