17.12.2013 - Enkelit ovat aina töissä!

Lämpöasteita, toivottavasti jää sulanut pyöräteiltä kokonaan.

"Seura tekee kaltaisekseen" on ikivanha sanonta. Tänä aamuna oivalsin sen uudella tavalla, kun Seppo Palonen Kansanlähetyksen aamuopetuksessa puhui asiasta.

Jeesuksen seurassa oleminen muuttaa minua Jeesuksen kaltaiseksi ja sinua myös, hyvä lukijani. Miten sitten voisimme olla hänen seurassaan, kun ei häntä näy?

Jeesus on Sana, elävä Sana, Jumalan sana, Raamattu.
"Alussa oli Sana,
Sana oli Jumalan tykönä,
Sana oli Jumala."

Löysin helmen taas kerran psalmista 91:
"Ei kohtaa sinua onnettomuus,
eikä vitsaus lähesty sinun majaasi.
Sillä hän antaa enkeleilleen sinusta käskyn
varjella sinua kaikilla teilläsi."

Kohtasipa onnettomuus, eipä varjellut, saatamme ajatella. Raamattu lupaa kuitenkin, että näissä kaikissa me saamme jalon voiton hänen kauttaan, joka on meitä rakastanut. En muista raamatun kohtaa, en osaa etsiä hakukoneella.

Kun lapsi on pieni, hänen vanhempansa joutuu joskus antamaan lapsen vähän satuttaa itseään, että tämä oppii varomaan. Jos vanhempi aina estää lapsen pahoittamasta mieltään, tästä tulee suojaton maailman pahuutta vastaan. Vanhemman tulee suorastaan olla se kenkku, joka antaa lapsen kokea vastoinkäymisiä.

Vanhempi kyllä kestää - pitäisi kestää - olla murrosikäisen kiukun kohteena. Lapselle se on turvallista: äiti/isä kyllä rakastaa, vaikka en olekaan aina kiltti. Näin pitäisi olla, mutta näin ei aina ole, sen me monet tiedämme omasta kokemuksestamme. Olemme vajavaisia kasvattajia kuten vanhempammekin.

Minkä suuren tehtävän Jumala onkaan antanut vanhemmille! Teemme samaa, mitä Jumala tekee meille! Hän on antanut meille esikuvan vanhempana olemisesta.

Jumala vaan rakastaa, vaikka olen hänelle välillä vihainen. Hän on antanut rajat, joiden sisällä minun on turvallista liikkua. Kun ylitän ne, loukkaan itseäni ja muitakin. Joudun pyytämään anteeksi, saan anteeksi, jatkan matkaa. Maksan tyhmyyksieni seurauksista, mutta Jumala rakastaa minua edelleen pyyteettömästi. Mikä ihme, mikä armo! Mitenkäs on meidän ihmisten armollisuus toisiamme kohtaan?

"Nainen puhuu (kirjoittaa minun tapauksessani),
että tietäisi, mitä ajattelee.
Mies puhuu,
kun tietää, mitä hän ajattelee."

Blogin kirjoittamiseni on siis itsekästä puuhaa: kirjoitan, että näkisin, mitä sydämestäni nousee, mitä siellä on. Tämä on melkoista terapiaa, usein ihmettelen itsekin.

Mutta miksi kirjoitan blogia enkä päiväkirjaa pöytälaatikkoon? Jälkimmäinen on arvokasta ja tärkeää enkä väheksy niitä, jotka niin tekevät.

Minulle Jumala on laittanut sydämeen tarpeen jakaa ja opettaa. En voi pitää itselläni sitä, minkä itse koen ja opin. Asiani eivät ole ihmeellisen salaisia tai sellaisia, että vain minä niitä kokisin. Moni ihminen elää juuri samanlaisissa ajatuksissa ja kysymyksissä kuin minäkin.

Suurimmat tarpeet ihmisellä ovat samat: lähinnä nousevat mieleeni
- tarve tulla hyväksytyksi sellaisena kuin on
- ymmärretyksi tuleminen
- nähdyksi tuleminen
- kuulluksi tuleminen
- rakkauden kokeminen antamalla ja ottamalla sitä vastaan pienten kohtaamisten kautta ja monin eri tavoin.

Luin kirjaa, jossa nainen ei saanut perittyä veljeltään velkojaan ja asia painoi häntä. Kun naiselle tuli suurempi ongelma tyttärensä avioliitosta, hän pakotti veljensä pontevasti maksamaan velkansa ja veli suuresti ihmetteli moista jämäkkyyttä.

Kun meillä on vain pieniä ongelmia tai tarpeita, suurimmat niistä valtaavat mielen, olivat ne sitten miten olemattomia hyvänsä. Järisyttävän asian mullistaessa maailmamme suurin tarpeemme onkin pysyä elossa ja selvitä kasassa. Silloin ei penneillä pelata, noin kuvaannollisesti.

Kiitos Petrin, pääsin turvallisesti eilen töihin, kun hän oli vaihtanut pitävät renkaat pyörääni. Tosin liukkaissa kohdissa rukoilin Jeesusta, sillä minun pelotti kaatuminen. Myötätuntoisen työtoverin seurassa pärjäsin töissä leikiten, kun saatoimme jakaa kaikenlaisia asioita yhdessä.

Jää lienee sulanut nyt, kun sade on ropissut pitkin yötä. Polkaisen töihin sairaalan kautta. Menen Arin luo kahden viikon jälkeen ensi kertaa ja käymme hammashoitajan pakeilla hänen kanssaan. Nautin samalla sairaalan kahvion antimista Arin seurassa. Mitä Ari mahtaa miettiä?

En ole siivonnut kotona pariin viikkoon enkä ole yhtään huolissani. Tällä viikolla pistän paikat vähitellen kuntoon. Muuten voin aika hyvin jo, mutta kylkiluut oikealla rinnan alla ovat säikähtäneet onnettomuudessa varmaan ja tietyissä liikkeissä ähkin ja puhkun. Huomenna onneksi pääsen fysioterapeutille, jossa käyn muutenkin kerran kuussa. Kipeän nilkan takia pyöräily on nyt parempi kuin kävely.

Työniloa, kynttiläntuoksua ja hyvää mieltä tänään, arvoisa lukijani!