15.12.2013 - Uutta lunta, uusi päivä ja armo!

Sitä sun tätä kremppaa on viikon takaisen tärskyn jälkeen.

Eilisiltana minua pysäytti Psalmin 91 sanat:

"Koska hän riippuu minussa kiinni,
niin minä hänet pelastan,
minä suojelen hänet,
koska hän tuntee minun nimeni.

"Hän huutaa minua avuksensa,
ja minä vastaan hänelle,
minä olen hänen tykönänsä, kun hänellä on ahdistus.
minä vapahdan hänet
ja saatan hänet kunniaan..."

Otin taatelikahvikakun uunista eilen, kun leivoin. Tuoreena se ei maistu paljon millekään. Kun aikaa kuluu, se jäähtyy ja viedään viileään. Vähitellen sen maku alkaa tasoittua. Päivien päästä sen maku on parhaimmillaan. Näin ainakin toivon kakkuparkani kohdalla.

Samoin on oman nuppini laita. Mustelmat alkavat paikoin haalistua, nilkassa on vielä hyvin tumma kohta, se on vain syvennyt. Aikojen päästä vasta alan ymmärtää ehkä paremmin, mikä meitä tyttären kanssa kohtasi viikko sitten.

Tärkeimpänä on Jumalan armo ja aikataulu, millintarkka suunnitelma meidän elämämme suhteen.

Silläkin, että en ole tullut ymmärretyksi näiden vuosien aikana, on oma tarkoituksensa. Jumala tahtoisi varmasti, että olisimme laupeita ja lempeitä toisia ihmisiä kohtaan, mutta se ei tahdo onnistua meiltä syntisiltä ihmisiltä.

Kuinkahan paljon minäkin olen loukannut rakkaita saati vieraampia ihmisiä ymmärtämättömyyteni takia? Jumala yksin tietää.

Tällä kaikella Jumalan rakkaus ajaa meitä lähemmäksi häntä. Ei ole mitään muuta turvapaikkaa. Vaikka automme olisi uusinta mallia, jossa on turvatyynyt joka puolella, se ei meitä pelasta kuolemalta, jos on aikamme lähteä. Eihän meidän tarvitse kuin kompastua omiin jalkoihimme, niin peli on pelattu, jos niikseen tulee. Verisuoni voi katketa päästämme, vaikka istuisimme komerossa turvassa päivät pääksytysten.

Jumala on antanut meille järjen sitä varten, että toimimme sen mukaan. Meillä on vastuuta sen verran kuin meillä on älliä sitä käyttää. Mutta sen jälkeen ja siinäkin Jumala ottaa vastuun luomistaan ihmisistä. Sillä luotujahan me jokainen olemme, vaikka emme olekaan Eeva tai Aatami.

Ei meitä olisi olemassakaan, ellei Jumalan ihmeellinen luomistyö jatkuisi hamaan maailmanloppuun asti.

Illalla pystyin pitkästä aikaa keskittymään Raamattuun ajatuksella. Danielin kirjassa kerrotaan monista kuninkaista, heidän sodistaan ja hyökkäyksistään. Usein sanotaan kuitenkin:

"Mutta kaikkea tätä kestää vain oman aikansa." 11:24
"Suunnitelmat eivät kuitenkaan onnistu, sillä loppu tulee vasta määräaikana." 11:27

Kaikella on siis aikansa. Meidän ei tarvitse pelätä erilaisia tunteita, surua ja murhettakaan. Niillä on oma paikkansa, tehtävänsä ja aikansa. Ei niitä tarvitse yrittää karkottaa pois kuin jotain pahaa. Kun ne ovat tehtävänsä tehneet, ne joutuvat väistymään ilon tieltä.

Luen romaania, jonka kirjoittaja kirjoittaa viisaasti, vaikka ei näytä Raamattua ymmärtävänkään (ei ole uskossa, Pyhä Henki ei ole hänessä, siksi hän selittää sitä miten sattuu).

Hän sanoo, että vanhuksista, sairaista ja vammaisista haluavat eroon ne, jotka eivät kestä omia tunteitaan näitä ihmisiä kohdatessaan. He siis eivät ajattele niinkään, että sairas pääsisi kärsimästä vaan omaa mukavuuttaan. Minusta tuo on osuva huomio.

Kirjoittaja puhuu myös anteeksiantamuksesta oikein, hän on matkalla asioiden ymmärtämiseen. Toivottavasti hän löytää Totuuden, joka on Jeesus Kristus. "Niin paljon kuuluu elämään", Gerda Antti (ruotsalainen kirjailija), on tuo teos.

Jumalanpalvelus alkaa, menen kuuntelemaan tai katsomaan teeveestä. Viideltä menen Mikaelin seurakuntaan, joka on perustamamme luterilainen seurakunta ja kokoontuu edelleen joka toinen pyhä klo 17 Kirjastonkatu 5:ssä. Tänään on myös ensimmäinen lyhyt hallituksen kokous, jossa valitsemme puheen- ja varapuheenjohtajan sekä sihteerin. Meitä on 3 naista ja 3 miestä hallituksessa, joka vaihtuu vuosittain.

Olkoon kolmas adventtisi siunattu, arvoisa, tärkeä lukijani!