13.12.2013 - Lucian päivänä

Parina päivänä minua on ärsyttänyt aika moni asia. Esimerkiksi taloyhtiön asukas, joka ripottelee lystikseen pesupulveria pyykkitupaan ja jättää siivoamatta jälkensä. Tekisi mieli vähän lässähytellä häntä.

Erityisesti minua ihmetyttää se, että olen saanut taistella 32 vuotta muutaman asian puolesta, joiden pitäisi olla itsestään selvyyksiä Suomen kansalaiselle.

Kun odotin nuorimmaistamme, joka oli hyvin toivottu lapsi, en olisi saanut olla väsynyt kuten äiti voi olla jopa ensimmäistä odottaessaan. Lääkäri ehdotti aborttia, kun uskalsin julkeasti itkeä tirauttaa väsymyksen takia. Näytin hänelle madonluvut, noin kuvaannollisesti.

Arin sairauden takia joidenkin ystävienkään mielestä emme olisi saaneet "täyttää koko maailmaa" lapsillamme.

Onnettomuuden jälkeisessä shokissa ihminen menee tunnelukkoon ainakin minun tapauksessani muutamaksi päiväksi. Sairaalassa minua ei itkettänyt tippaakaan. Tunsin pelkkää kiitollisuutta ja elämänonnea.

Kun pääsin kotiin, alkoi itkettää. Fyysisen heikkouden takia vaivuin myös hedelmättömään itsesääliin: kukaan ei muka välitä minusta, Ari-mokomakin vaan makaa sairaalassa eikä ole minusta tietävinään. Kyse oli tietysti tunteista eikä siitä, että olisin tätä mieltä tiedon tasolla.

Mutta tuo oli väärä asia kertoa terveydenhoitajalle. Hän iski välittämästi vyön alle. En muistanut, että minun pitää aina olla terävänä ja puolustaa Aria ja avioliittoamme henkeen ja vereen ihmisten edessä. Heikko en saa olla. Muuten käy kalpaten. Kuten kävi.

Terveydenhoitaja kehotti ottamaan avioeron.

Olin täysin puulla päähän lyöty. Jos kyseinen puu olisi ollut ulottuvillani, olisin täräyttänyt sillä välittömästi edessäni seisovaa ihmistä. Olin järkyttynyt ja tolaltani, noin lievästi sanottuna.

Kun onnettomuuden uhri seisoo edessämme ja vuodattaa tunteitaan, se ei tarkoita, että meidän pitäisi tehdä ehdotuksia uhrin elämän muuttamiseksi. Näin tehdessämme teemme väkivaltaa avuttomalle ihmiselle.

Jos olisin vuosi sitten ollut vastaavan kehotuksen edessä, minut olisi varmaan saanut kiidättää suoraan sairaalaan. Jumala armossaan on kuitenkin varjellut minua kaikkein heikoimpina hetkinäni joka kerta niin paljon, että olen pysynyt kasassa.

Kun terveydenhoitaja näki, että taisi ottaa ohraleipä, hän pyysi anteeksi ja minä myös annoin. Hän oli varmasti oikeasti pahoillaan puhumastaan.

Kerron asiasta, koska usein myös itse olen neuvomassa sen sijaan, että pitäisin leipäläpeni viisaasti kiinni kunnes on jotain järkevää sanottavaa. Tällaisia me ihmiset olemme, heikkoja ja virheitä tekeviä jokainen.

Onneksi on Jumalan armo ja anteeksiantamus. Muuten kenelläkään meillä ei olisi mitään toivoa.

Kohta ei ole toivoa, että kukaan saa minulta minkäänlaista joulukorttia, jos en kohta kirjoita ja lähde postilaatikolle.

Tänään lankomies tulee kanssani romuttamolle viemään autoni kesärenkaita. Otan kuvan autosta ja kerään mahdollisen omaisuuteni sen sisältä. Ihanat sukulaiset, kiitos Jumalalle heistä!

Serkkupoikani puolestaan käy koeajamassa erään näppärän pikkuauton sadan kilometrin päässä. Jos vaikka saisin itselleni uuden kärryn alle, että pääsen taas kiitämään.

Eilinen päivä oli niin täysi, etten meinannut sekaan mahtua. Tänään on taas uusia mahdollisuuksia, päivä on toivoa täynnä.

Arille sain jutella eilen, kun Sauliz oli siellä. Vähän on taas huolta Arin tulehtuneesta varpaasta ja huoneilman kuivuuden aiheuttamista oireista. Soittelin niistä osastonhoitajalle ja rukoilen, että asiat hoituvat.

"Kun minulla on sydämessäni paljon murheita,
niin sinä, Herra, lohdutat minua!"

Siunattua päivää, arvoisa lukijani!

jk. Toivon, ettei kukaan lukijani kehota minua "olemaan kiitollinen". Jos joku näin tekee, hän ei todellakaan ymmärrä ihmisen problematiikkaa. Me voimme olla täynnä kiitollisuutta samalla, kun tunteemme soutavat laidasta laitaan. Jos näin ei olisi, emme olisi inhimillisiä