06.10.2013 - Tarpeellinen viikonloppu!

Ihan kaunis päivä tänään.

Luin jokin aika sitten hengellisen rakkausromaanin. Se suututti minua. Olinko kateellinen, kun kirja tursui rakkauden osoituksia, vai mistä johtui, että kirja tuntui epärealistiselta?

Tarinan pariskunta oli hyvin rakastunut 20 vuoden avioliiton jälkeen. Välillä heillä oli ollut vaikeuksia kylläkin. He olivat yhteisen ystävänsä seurassa, jonka vaimo oli jättänyt miehen juomisen takia. Nyt tosin mies oli tullut uskoon ja raitistunut.

On huonoa käytöstä istua kylki kyljessä nyhjäten ja jatkuvasti "rakas" ja muuta vastaavaa höpisten, kun seurassa on yksin jätetty ihminen, joka suree puolison menetystä ja on yksinäinen. Kun kyseessä on vielä uskovia ihmisiä, pitäisi olla jonkinlaista sydämen sivistystä. Tai käytöstapoja ainakin. Odotanko uskovilta liikaa?

Kaunista on tietysti kuvata jotain rakastelukohtausta kertoen silhuetin piirtymisistä meren sineen ja sammalmättäitten notkumisesta ja toisen suloisen kehon ääriviivoista - omin sanoin mukailen muistin mukaan kirjaa. Minusta tuollainen on mautonta. Se ei ole ainakaan minun todellisuuttani, se on vierasta itselleni.

Arkirealisti, arki-ihminen. Sellainen minä olen. En ole kokenut kovin paljon sulostuttavia sammalmättäitten notkahduksia romanttisissa merkeissä. Marjoja olen lähinnä märistä metsistä etsinyt ja nauranut makeasti tai vähemmän makeasti, kun olen silmäkkeeseen pudonnut polvia myöten ja kömpinyt ylös omin avuin.

Ei niin, ettenkö pidä romanttisista tarinoista ja lue niitä mielelläni, mutta hengellisten kirjojen ei pitäisi sortua epärealistisuuteen.

Kirjan henkilöt rakastivat toisiaan hirmuisesti. Mies ei voinut kuukauteen kertoa vaimolleen, että hänellä on aivokasvain, jota ei voida leikata. Ja vaimo ei huomaa mitään, nojailee vaan mieheen ja hokee "rakas".

Eikö vaimo jo epäile, että toinen vähintään pettää tai ei enää rakasta tai on suuttunut jostain tai jotain, kun mies kuitenkin saa päänsärkykohtauksia tai on muuten erilainen kuin tavallisesti? Kuvittelenko vain, että vaimon pitäisi huomata? Vai odotanko uskovalta vaimolta, että hän huomaisi?

Ehkä pillastun sen takia, että itse olen vuosikaudet tiirannut miestäni, miten hän voi, mikä on nyt kipeänä tai tulehtunut, mitä minun nyt pitäisi huomata, kun mies ei itse saa sanotuksi. Ja sitten kirjan nainen ei näe mitään!

Tämä on tällaista tajunnanvirtaa, jossa ei liene päätä, ei häntää, kunhan höpisen. Jospa kuitenkin joku lukisi kirjalistastani kyseisen kirjan ja laittaisi sähköpostilla viestiä ajatuksistasi kirjan tiimoilta. Se olisi minusta mukavaa!

Olin Luther-säätiön messussa, siellä oli mukavaa. Saarnaa en kuullut, sillä pidin pyhäkoulua lapsosille. Kahvittelussa pöydässäni oli iloista juttuseuraa. Vähitellen Vaasan yhteisömme on muodostamassa oman seurakunnan. Mielenkiintoista, odotettua ja toivottavaa. Jospa muutoksen myötä voisimme pitää messun jo päivällä klo 17 sijaan.

Huomenna olen jälleen yksin työpisteessäni ja sen jälkeen menen Arin luo. Ennen työhön menoa vien ystäväpariskunnan junalle, he lentävät etelän lämpöön talvikuukausiksi.

Viime yön hyvä uni ja tämän päivän lepo on tehnyt tehtävänsä: lähden iloisesti ja kiitollisin mielin uuteen viikkoon.

Cowman kirjoittaa meille tiukkaa tekstiä tänään:

"Häntä piinattiin, ja hän alistui siihen eikä suutansa avannut". Jes 53:7

"Tarvitsemme paljon armoa kestääksemme väärinymmärrystä ja epäystävällistä arvostelua oikeassa ja sävyisässä hengessä. Eikä mikään niin koettele kristillistä luonnettamme kuin meistä puhutut pahat puheet. Tästä selviää, olemmeko ulkokultaisia vai aitoa kultaa.

"Jos vain tietäisimme koettelemuksiimme kätketyt siunaukset, niin sanoisimme kuin Daavid, kun Siimei kiroili häntä: "Antakaa hänen olla, kiroilkoon vain; sillä Herra on häntä käskenyt - - ehkä Herra maksaa minulle hyvällä sen kirouksen, joka tänä päivänä kohtaa minua". 2 Sam 16:11,12.

" - - Jumala antakoon meille enemmän Hänen Henkeään, "joka häntä herjattaessa ei herjannut takaisin, vaan luovutti asiansa hänelle, joka tuomitsee oikein". "Ajatelkaa häntä, joka syntisiltä on saanut kärsiä sellaista vastustusta itseään kohtaan..."
A.B.Simpson kirjassa "Virtoja erämaassa", Cowman.

Eipä tuohon ole mitään lisättävää. Voi hyvin, arvoisa lukijani!