11.03.2013 - Alakuloisen päivän siunaus!

Arvelin päivästä tulevan ikävän. Tuntui vain sellaiselta aamulla ja minä, pöhkö, uskoin tunteitani. Sillä lopulta päivä oli oikein mukava maanantaipäivä.

Olin Arin luona pari tuntia. Ari voi edelleen tilanteen huomioon ottaen oikein hyvin. Eli siis ei tulehdusta, kuumetta tai erityistä limaisuutta. Olimme aulassa, Ari halusi kuunnella Raamattua, kuten aina. Esitin taas toiveikkaasti, että kuuntelisimme Finlandia-palkittua Jää-kirjaa, vai ehdokasko se oli, mutta ei mennyt läpi.

Olemme kuunnelleet sitä kerran, mutta sen jälkeen Ari on valinnut aina Raamatun kuuntelemisen. Viisas mies. Ei hänellä välttämättä ole mitään Jää-kirjaa vastaan, mutta Raamatussa puhuu Jumala. Ja voima tulee vain Jumalalta. Ari tai vastaavassa tilanteessa oleva ihminen taatusti erottaa, mistä voimaa saa, kun sitä ei ole itsellä yhtään.

Kerroin tietysti matkakuulumisia ynnä muita perhekuulumuksia Arille ja rukoilimme ennen kuin lähdin.

Iltapäivällä olin erään opiskelijan haastateltavana, hän tekee opinnäytetyötään. Aiheena hänellä on kokemuskouluttajien kokemukset kyseisestä hommasta. Vaasassa järjestettiin kaksi koulutusta vuonna 2011 ja osallistuin toiseen niistä. Meitä pyydetään joskus, silloin tällöin, mutta aika harvoin, kertomaan oma tarinamme alan opiskelijoille.

Illalla lähdin vielä uimahallille. Seitsemältä siellä oli allasjumppa, johon osallistuin. Uin jumpparin suositteleman 500m, mutta en enempää. Kevyt, pirteä olo, kun kävelin pakkasessa kotiin.

Sain kylmää viikonlopun reissulla, kun kököttelin Tampereen asemalla myöhässä olevaa junaa odotellen. Tuuli oli hyytävä eikä minulla ollut siihen nähden tarpeeksi vaatetta yllä. Olen napsinut pakasteesta useaan otteeseen tyrnimarjoja, sillä en totisesti haluaisi enää flunssaa, joka riehuu monin paikoin.

Päivällä kumautin kalloni seinään niin että paukahti, kun pukeuduin eteisessä. Onneksi täräys osui vaarattomaan kohtaan, ei käynyt juuri edes kipeää, mutta kolahduksen ääni oli vaikuttava! Tasapainokin vissiin horjuu vai mitä lie toheloin.

Olin päättänyt pestä keittiön ikkunan ja tällä kertaa oikein kunnolla. Syksystä asti ikkunani ovat olleet minuuttipesun jäljiltä karmean näköiset. Nyt edes keittiön ikkuna on puhdas! Mankeloin siihen KaiMarilta saamani Marimekon verhot. Ovat nätit! Pyykkiäkin pesin, pyyhkeitä ja lakanan. Kaikki kuivui ulkona narulla, mankelikin totteli eikä rutannut muuta kuin toista verhoa.

Kuuntelin aikomukseni mukaan eilisiltaisen Markus Pöyryn saarnan netistä ja se kannatti:

Mannaihme tapahtui Mooseksen aikana. Jumala antoi erämaassa Israelin kansalle mannaa, mutta sitä ei saanut kerätä kuin päivän tarpeiksi, paitsi sapattia varten. Muuten se alkoi pilaantua.

Jeesus teki vastaavan ihmeen, mutta hän antoi paljon enemmän. Hän laittoi ihmiset ensin istumaan ruokailua varten, vaikka ruuasta ei ollut tietoakaan. Tai no, olihan pari leipää ja kalaa.

Kun opetuslapset alkoivat jakaa poikasen eväitä sen jälkeen, kun Jeesus oli siunannut ne, he jakoivat koko ajan vähästään. Jatkuvasti heillä oli vain pieni pala ruokaa, mutta sitä riitti. (Niinhän oli laita myös Sarpatin leskellä: jauhoja ja öljyä jäi aina vain pikkuisen seuraavaa kertaa varten, mutta riittävästi kuitenkin!)

Ihmiset saivat syödä niin paljon kuin tahtoivat, ja hehän tahtoivat. He suorastaan ahnehtivat niin, että lopulta tähteeksikin jäi runsain määrin!

Siinä meille ohje: on turha odottaa lottovoittoja, että sitten meillä olisi mistä antaa. Ei, vaan on alettava antaa siitä vähästä, mitä meillä on nyt. Sitä siunaantuu lisää niin paljon kuin tarvitsemme, kun vähästämme annamme eteenpäin.

Saatamme myös odottaa, että saisimme jonkin ihmeellisen armolahjan, että voisimme alkaa tehdä Herran töitä. Sen sijaan meidän tulisi tehdä työ, mikä on nyt edessämme. Ei tulisi haikailla jotain, mitä ei ole vaan nähdä se, mitä meillä on.

Jeesus itse oli ja on Elämän leipä. Hän antoi itsensä meille ja antaa joka kerta, kun menemme ehtoolliselle ja otamme hänet vastaan. Viinissä ja leivässä se tapahtuu konkreettisesti.

Vaatii uskoa ryhtyä aterialle, kun ruokaa ei ole. Usko on kuitenkin ojentautumista sitä kohti, mitä odotamme Jumalalta, sen toivomista, mikä ei vielä näy.

Päivä painuu jo yöksi, joten kauniita unia, arvoisa lukijani!