28.12.2012 - Lenkkeilyä!

Pakkasta sopivasti

Touhu on täyttänyt päiväni sopivasti. Olen kävellyt paljon: sairaalaan, sieltä Spr:n kirpputorille, kotiin. Saman tien lähdin paidan- ja piponvaihdon jälkeen kaupungille. Palattuani pinkaisin avojaloin saunaan.

Soitin eilisiltana sairaalaan, ja ulkolainen hoitaja sanoi vain Arin olevan "limainen". Hän ei eritellyt, onko se normaalia laatua vai jotain pahempaa. Mielikuvitukseni alkoi laukata. Tuntosarveni ovat herkät Arin ollessa kyseessä!

Soitin iltayöstä uudestaan, yöhoitaja totesi Arin voivan tavanomaisesti.

Tänään Ari istui pyörätuolissa aulassa, kun menin lounasaikaan osastolle. Hän ilahtui ja voi aivan hyvin. Ari näyttää oikein hyvältä minun mielestäni - rakastava katse kirkastaa kasvot!

Istuimme aulassa jutellen (= minä juttelin, Ari kommunikoi muuten). Kuuntelimme Raamattua, pari rouvaa kävi kyselemässä ohjetta tekemääni käsityöhön. Join termospullokahvia.

Siirryimme muutaman tunnin päästä Arin huoneeseen. Ari nukahti vähäsen. Minä lupasin, etten häivy sillä aikaa, sillä arvasin, ettei hän halua nukahtaa, jos aion lähteä pian.

Tulin hyvin onnelliseksi, kun sain puhua Arille meidän yhteisistä asioista ja sain selville hänenkin mielipiteitään ja ajatuksiaan.

Kirpparilta löysin uuden lasikannen aiemmin käräyttämäni tilalle muutamalla eurolla. Se on juuri sopiva paistinpannuuni. Muuta en ostanut, en tarvinnut.

Toisen reissun tein heti kotiin palattuani.

Menin pankkiin ennen kauppaan menoa. Muassani oli vaatekaupan sievä paperikassi. Se sisälsi tyhjän kaljapullon ja useita tyhjiä tölkkejä, kadun varrelta ja pihamme roskiksesta hamstraamiani. Kassin päälle olin laittanut sievästi pipon ja hansikkaani, niin ettei totuus paljastu kaikelle kansalle. Parempi, että ihmiset arvelevat rouvan käyneen vaateostoksilla.

Mutta totuushan paljastui. Juuri kun aioin poistua kassalta ja nostin paperikassia, ilmestyi kaljaputeli lattialle, josta pistin sen muina miehinä takaisin kassiin. Nyt alkoi tölkkejä oikein valua lattialle. Silloin vasta hoksasin, että kassin pohja petti. Tietysti kaljaa oli valunut kassin pohjalle, eikä paperi kestänyt.

En viitsinyt katsoa keneenkään aulassa olijaan. Aula oli täynnä väkeä, totta kai. Voihan olla, ettei kukaan kiinnittänyt huomiotaan yhteen kilisevään eukkopahaan.

Sain pulloni palautettua ja menin kaupan infoon. Minulla oli valittamista: ostin eilen neljä pyyhettä, mutta kassa otti maksun vain kahdesta! Minua on siis petkutettu. Vaadin saada maksaa myös ne kaksi pyyhettä!

Vaatimukseeni suostuttiin ja voin hyvällä omallatunnolla antaa pyyhkeet lahjaksi jollekin tai käyttää ne itse. Kaikki on maksettu.

Näinhän on myös minun ja sinun kohdalla: meistä on maksettu koko hinta, pohjaan asti, viimeisintä syntiä myöten. Myös niistä, jotka tulemme tekemään. Se on armoa.

Me saamme kasvaa Jumalamme ja Vapahtajamme tuntemisessa päivä päivältä, kunnes pääsemme kerran perille. Onko se huomenna, vuoden vai kymmenen vuoden päästä, Herra sen tietää. Mutta parhaat päivät ovat edessä päin, kun uskomme itsemme Jumalan haltuun.

Luen edelleen Jaakko Haavion rakkauskirjeitä tulevalle vaimolleen ja päinvastoin; se on lohdullista luettavaa. He olivat vuosia eri paikoissa asumassa ennen avioitumistaan ja ikävöivät toisiaan.

Muutenkin olen luottavaisemmalla mielellä, kun tapasin Arin. Sain uutta rohkeutta.

Tänään on 122 vuotta mummuni Hilda Johanna Vähäsöyringin, os. Viitala, syntymästä. Siunaan mummuni muistoa.

Hyvää illan jatkoa tai onnellista uutta päivää, jos luet tätä aamulla, arvoisa lukijani!